Valikko
pohdinta

Esteettömyys, armollisuus, ärtymys ja ihmisoikeus

16.5. vietetään kansainvälistä esteettömyyspäivää, jota tärkeämpää päivää ei itseasiassa juuri ole. Aloin sen kunniaksi pohtia tarkemmin välillä sekaviakin ajatuksiani liittyen esteettömyyteen, yhteen maailman tärkeimmistä asioista. Lähdetään siitä, että jos sähköpyörätuolini toimisi 100 %:n varmuudella aina ja maailma olisi esteetön, en kokisi itseäni liikuntarajoitteiseksi. Muun muassa portaat, hajonneet hissit, liian korkeat kynnykset, liian pienet vessat sekä välit ratikan ja pysäkin välillä tekevät minusta liikuntarajoitteisen. Eikä sekään mitään, kyllä minä se voin ihan hyvin olla, mutta monesti ne tekevät minusta ulkopuolisen. Ja vielä usein ihan syyttä, sillä monet ulkopuolelle jättävistä ratkaisuista olisi voitu toteuttaa esteettöminä.

Luennoidessani esteettömästä matkailusta kehoitan aina näkemään paikat, joihin pääsee sen sijaan, että keskittyisi niihin, joihin ei pääse. Tämä kumpuaa omasta elämänkatsomuksestani ja toimii erityisesti lomalla erinomaisesti, sillä silloin on oikeus keskittyä vain hyvään. Usein maailmalla törmääkin loistaviin esteettömyysratkaisuihin, joihin keskittyä. Ylipäänsä matkustaessa on kuitenkin hyvin usein tilanteessa, ettei esteettömyyttä ole toteutettu juuri itselle parhaiten sopivalla tavalla. Keksimällä silloin vaihtoehtoisia ratkaisuja selvitä esimerkiksi avustajan ja apuvälineen avulla, pystyy laajentamaan omaa matkustusreviiriään melkoisesti. Kaiken kaikkiaan olen ollut esteellisyydelle aina hyvinkin armollinen. Jo lapsena opin, että on vain hyväksyttävä se, etten pääse kaikkialle. Niin paljon vanhoja rakennuksia, niin vähän (ainakin silloin kalliita) hissillisiä busseja, jotka mahdollistaisivat koulun retket muiden mukana, sisustuksellisia porrasratkaisuja kavereiden kotona, auraamattomat lumivallit talvisin muuten esteettömälle nuorisotalolle, esteelliset ja siten opiskeluni estävät tilat yliopistolla… Mitä kaikkea näitä nyt on. Olen aina tiedostanut, että maailmaa muutetaan epäkohtiin puuttumalla, mutta samaan aikaan silmien sulkeminen ja vaihtoehtoisten reittien löytäminen ovat tuntuneet ainoalta tieltä nauttia elämästä liikuntarajoitteisena. En ole halunnut vauhkota vääryydestä, vaan lähestyä aihetta sitä kautta, mitä kaikkea hyvää esteettömyydellä voidaan mahdollistaa.

Viime aikoina taktiikkani on välillä alkanut pettää ja ärtymys herätä. Miksi olen nyt jo yli kolmekymmentä vuotta törmännyt esteettömyyden ongelmiin? Miksi yhä rakennetaan esteellistä, vaikka esteettömyys ei olisi keneltäkään pois? Esteettömyys nähdään edelleen toteutuessaan kivana pikku bonuksena. Esteettömyys hyödyttää ihan kaikkia, sanotaan, ja se onkin totta. Jokainen lastenvaunujen, kauppakassien tai vaikka suppilaudan kanssa kävelevä hyötyy helposta reitistä. Minulle ja sadoille tuhansille muille jollain tavoin liikuntarajoitteisille esteettömyys ei kuitenkaan ole hyöty, vaan osallisuuden edellytys, ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskysymys. Se on itseasiassa aivan älyttömän iso juttu.

Viime aikoina olen myös alkanut kiinnittää huomiota siihen, ettei esteettömyyttä nähdä asiana, johin me kaikki voisimme valinnoillamme vaikuttaa. Erityisesti tämä tulee esiin silloin, kun tapahtumia tai tilaisuuksia järjestetään esteellisissä tiloissa. Useat tapahtumajärjestäjät harmittelevat kyllä, ettei tilassa ole huomioitu esteettömyyttä, mutta unohtavat oman vastuunsa. Miksi olemassa olevista tiloista valitaan se esteellinen? Eri vähemmistöjen ja ihmisryhmien vertailu keskenään tuntuu tyhmältä, mutta en voi olla ajattelematta, millainen yhteiskunnallinen kampanja syntyisi, jos tapahtumapaikaksi valittaisiin tila, jonne ei hyväksyttäisi tietyn värisiä henkilöitä, tietyn sukupuolen edustajia tai vaikka tietyn pituisia? Portaat ovella ovat minulle se STOP-lappu, joka kertoo, etten ole tervetullut. Siitä ei kuitenkaan synny kampanjaa, vaan yleensä ainoastaan pahoittelu mielensäpahoittamisesta.

Mikä esteettömyydestä tekee sitten niin vaikeaa? Meillä on yhdenvertaisuuslaki ja meillä on hyvät esteettömyysmääräykset, jotka ottavat huomioon esteetttömyyden monesta näkökulmasta. Niiden toteuttamatta jättämisestä ei kuitenkaan tule sanktioita toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siihen toivoisin muutosta. Vai ovatko määräykset liian tiukat? Jätetäänkö esimerkiksi vanhaa kunnostettaessa esteettömyys huomioimatta ja ramppi laittamatta, jos siitä tulisi esteettömyysmääräyksiin nähden liian jyrkkä? Olisiko jyrkkä ramppi kuitenkin parempi kuin ei ramppia ollenkaan, jos se määräysten vastaisenakin palvelisi edes osaa käyttäjistä? Omaan mielipiteeseeni vaikuttaa se missä kontekstissa asia esiintyy. Arvostan kaikenlaisia edes jollain tavalla toimivia yrityksiä yksityishenkilöiden kotona, tropiikissa Karibialla tai vanhoissa rakennuksissa, joissa määräyksiä ei pystytä täydellisinä toteuttamaan. Suomessa uusissa rakennuksissa, kaduissa ja joukkoliikenteessä ei minulle ole olemassa mitään tekosyitä.

Haluaisin haastaa teidät kaikki, joille tämä aihe on vieras, katsomaan yhden päivän ajan kaikkia paikkoja esteettömyyden näkökulmasta ja boikotoimaan niitä, joihin ei pääse. Kaikkia niitä ravintoloita, kahviloita, oppilaitoksia, työpaikkoja, kavereiden koteja, harrastuspaikkoja, sisarusten koteja ja julkisen liikenteen välineitä. Pääsisitkö työpaikallesi ja siellä päivän aikana vessaan? Jos joku kysyessäsi esteettömyydestä sanoo, että he voivat kyllä kantaa, suosittelen kokeilemaan. Haette tilasta tuolin, keräätte paljon ihmisiä ympärille katsomaan ja kokeilet tuntuuko turvalliselta tai vaikuttaako näyttävä sisääntulo jotenkin fiilikseen. Minua ei sähköpyörätuolin painon vuoksi voi tosin kantaa missään tilanteessa. Oman kodin boikotoiminen olisi ehkä liikaa, vaikka tosimaailmassa kenelle tahansa voi yhtenä päivänä käydä niin, että myös oma koti muuttuu elämisen esteeksi. Ehkä ensi vuonna haastan hyvissä ajoin kaikki kävelevät bloggaajakollegat mukaan kirjoittamaan kokemuksia, mutta nyt voi jo harjoitella. En haluaisi haasteen myötä herätellä ajatusta siitä, kuinka kamalaa pyörätuolinkäyttäjillä on (sillä yleensä ei ole), vaan pysäyttää tarkastelemaan enemminkin haastepäivää seuraavana tavallisena päivänä tulevaa helppouden ja osallisuuden tunnetta sekä osallisuuden konkretiaa: Voin mennä töihin! Voin kulkea kadulla ja luonnossa! Pääsen kauppaan! Voin tavata kavereitani! Voin tutustua uusiin ihmisiin! Voin viedä lapseni leikkipuistoon tutustumaan muihin lapsiin! Pääsen baarissa vessaan eli voin edistää baarin myyntiä! Okei, tähän tulisi näitä loputtomasti, mutta juuri kaikkea tällaista elämää ja osallisuutta esteettömällä ympäristölläkin saavutetaan. Hyvää esteettömyyspäivää!

IMG_9226

About Author

Maailman mahdollisuudet näkevä esteettömän matkailun asiantuntija ja matkabloggaaja, Palmuaseman kirjoittaja ja esteettömän matkailun kouluttaja.

2 Comments

  • Miraorvokki/Pöndekengissä
    16.5.2018 at 20:47

    Minä olen Sanna niin onnellinen siitä, että olen saanut tutustua tuollaiseen ihmiseen, kuin sinä olet. En osannut ennen katsoa maailmaa yhtään siten, kuten katson sitä nyt. Kanssasi on ihana viettää illallistreffejä, afterworkeja ja ihan vain sitä juoruiluaikaa ja toivoisin, että voisimme viettää näitä hetkiä ihan ja missä vain. Esteettömyys tulisi ottaa huomioon kaikkialla. Rakastan kotiani, mutta minua harmittaa nykyisin se seikka, etten voi kutsua sinua meidän 90-luvulla rakennettuun kerrostalokotiimme, koska meillä ei ole hissiä, eikä ramppeja. Toivon kuitenkin, että meidän mainiot hetket pystytään tulevaisuudessa toteuttamaan ihan missä vain. Tämä on tärkeä asia, josta kannattaa puhua.

    Minä ainakin katson nykyisin maailmaa ihan uusin silmin ja pidän juurikin silmällä sitä, että pääsisitkö sinä kanssani paikkaan x. Kiitos, olet avannut niin paljon silmiäni. Tartun haasteeseen.

    Reply
  • Elina
    25.5.2018 at 12:36

    Useimmat ihmiset eivät vain tiedä ja tajua näitä asioita. Itsekin olen herännyt vasta pari vuotta sitten liikuntarajoitteisen ystäväni myötä koko teemaan. Nyt katson jokaista katukiveystä ihan uusin silmin. On ihan hemmetin ärsyttävää, kun joutuu aina miettimään, että päästäänkö vessaan ja mihin voidaan ylipäänsä mennä. Onko kuitenkin se yksi liian korkea porras jossain?

    Tällaisen vuosittaisen esteettömyysteemapäivän pitäisi olla todellakin isosti esillä ja tempauksia joka paikkakunnalla, missä istutettaisiin päättäjät ja suunnittelijat ja ylläpitäjät pyörätuoliin tai pantaisiin rollaattorin kanssa seikkailemaan kaupungille. Avaisi niin silmiä. Voitaisiin jakaa myös esteetömyyspalkintoja ja -moitteita. Ehkä tällaista onkin olemassa, mutta en vain tiedä siitä? Miksi en? Lisää infoa tarvitaan! Opetetaanko näitä esteettömyysasioita edes missään? Tämänhän pitäisi olla ihan peruskoulun oppimäärää yhtä lailla kuin sen, saako työssä olevaa opaskoiraa mennä silittämään.

    Rohkaisen kaikkia esteitä kokevia pitämään melua itsestään ja tarpeistaan. Muuten ei mikään muutu, jos aina kelpaa se vaihtoehto, että esteitä kokeva jää pois koko tilaisuudesta, ”ei minun tarvitsekaan päästä mukaan”. Rohkaisua myös sivusta esteettömyysasioita puolustaville, työsarkaa riittää!

    Reply

Leave a Reply