Harvoin on niin, että menen johonkin paikkaan vailla mitään käsitystä siitä, mitä siellä odottaa. Sitä kannattaisi harrastaa useammin, sillä juuri silloin on kaikista eniten avoin yllätyksille. Kesäkuussa olin matkanjohtajana Italian Toscanassa ja viikkomme ohjelmaan kuului myös päiväretki Pisaan. Olin kerrankin aivan yhtä tietämätön kaupungista kuin matkalaisetkin. Tiesin, että kaupungissa on vino torni. Olin kyllä nähnyt sen kuvassa, mutta en oikein hahmottanut mitä se edes loppujen lopuksi tarkoittaa. Olin kuullut, että kaupunki on vähän turha ja täynnä turisteja. Tiesin, että sinne ajaa hotelliltamme Lucignanosta noin kaksi tuntia, joten jotain sen arvoista perillä on oltava. Sivukujien tunnelmasta minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan.
Matka todella kesti kaksi tuntia. Näin ajateltuna se tuntuu pitkältä yhden päivän reissulle, mutta siinä hetkessä ja niiden maisemien keskellä se ei ollut sitä. Pääsimme pikkubusseillamme varsin lähelle ”Ihmeiden aukiota”. Päivä oli erittäin kuuma ja taivas pilvetön. Kuljimme ensin turistikojujen ympäröimää katua kohti Ihmeiden aukiota. Jotenkin täällä jo turistikojuistakin tuli olo, että tässä kaupungissa on nyt sitä jotain. Ihmeiden aukiolla oli paljon porukkaa, mutta se ei haitannut, sillä kaikkialla oli iloa. Ihmiset hassuttelivat yrittäessään ottaa kuvia, joissa näyttäisi siltä, että he pitävät tornia pystyssä tai sormiensa välissä. Ei sellaista katsoessaan voi kuin hymyillä. Ihmeiden aukiolla on neljä kuuluisaa nähtävyyttä: kalteva torni, tuomiokirkko, kastekappeli ja pyhä hautausmaa. Odotan jo innolla seuraavaa, ensi toukokuussa toteutuvaa, käyntiäni täällä, sillä silloin mukanamme on myös paikallisopas ja saan kuulla tarkemmin näistä monumenteista. Nyt keskityin vain ihastelemaan niitä. Ja okei, pakkohan niitä kuviakin oli räpsiä. Ihmeiden aukiolla on myös wc:t, joukossa hyvä inva-wc.
Ihmeiden aukiolta jatkoimme Via Santa Mariaa pitkin kohti Arno-jokea. Turistien iloinen hyörinä loppui hyvin pian ja kadut hiljenivät. Kurkimme sivukujille ja olimmekin yhtäkkiä keskellä paikallista arkipäivää. Oli helppo huomata, että Pisa on yliopistokaupunki. Nuoret opiskelijat istuivat kahviloiden terassilla lounastauolla. Teki todella paljon mieli liittyä seuraan, alkaa höpöttää tuota ihanaa kieltä ja unohtaa kaikki muu. Juuri täällä se olisi ollut kovin helppoa. Realismi tuli kuitenkin vastaan siinä, että italian peruskurssin jälkeen ei vielä aloiteta kovin vilkkaita keskusteluja. Jatkoimme joelle saakka, fiilistelimme hetken sitä hetkeä ja yhteiskuvaan asettuessamme haikeutta, sillä molemmat rakkaan bloggaaja-avustaja-ystäväni kanssa tiesimme, että tämä oli viimeinen yhteinen ulkomaanmatkamme ennen kuin Laura keskittyy uuden elämän ihmeeseen. Jotenkin se kaunis haikeus oikein kruunasi sitä kuumaa ihmeiden päivää.
Emme vähäisen ajan vuoksi viitsineet tällä kertaa ylittää siltaa joen toiselle puolelle, vaikka ilmeisesti siellä olisivat auenneet hyvät shoppailuapajat sekä varmasti paljon lisää paikallista elämää. Lähdimme sen sijaan harhailemaan kohti Ihmeiden aukiota, mutta keskityimme tällä kertaa sivukujiin. Ihastuimme pakkomielteisesti kapealla kujalla olevaan pizzeriaan, jonka edessä oli pari pöytää. Kaikki olivat täynnä, mutta jäimme kytikselle. Niin jäi muutama italialainen nuori mieskin, mutta pöydän lopulta vapauduttua olimme nopeampia. Pizzeria L’Aranciossa oli erityisesti niin sanottuja valkoisia pizzoja. Tein vähän väärän valinnan, sillä tryffeliöljyn maku oli vähän liian voimakas minun makuun, mutta siinä varjoisalla sivukujalla olisin voinut syödä oikeastaan ihan mitä vain, niin ihana paikka se oli.
Maha täynnä pizzaa jatkui vaeltelu yliopiston, sekunneissa sulavan jäätelön ja lukuisten söpöjen kujien kautta Piazza dei Cavalierille eli Ritariaukiolle. Yksinkertaisen kaunis, iso aukio vaikutti paikalta, jossa voi yhtä hyvin pallotella jalkapallolla kuin kohdata illan treffiseuralaisen. Pisan kaduilla oli sähkärillä helppo liikkua. Välillä kohtasin korkeita jalkakäytävien reunoja, mutta kaupungissa on myös autottomia kävelykatuja ja aina löytyi kiertoreittejä kynnyksille. Näin kesällä ravintolat levittäytyivät ulkoterasseille, sisään mennessä monissa näytti olevan yksi porras. Korkeuseroja ei ollut. Hymyilytti edelleen kun saavuimme ruokakaupan vesipullo-ostosten jälkeen takaisin Ihmeiden Aukiolle ja vessavisiitin kautta busseille. Pidin Pisasta ihan hirmuisesti ja haluaisin ehdottomasti palata kaupunkiin useammankin päivän kaupunkilomalle!
No Comments