Viimeksi kirjoitin Saksan matkan ensimmäisestä etapista, Hannoverista, josta olin sentään ennen matkaani kuullut puhuttavan. Toisen päivän vierailukohteestamme Münsterista sen sijaan en koskaan. Veikkaan, että et sinäkään? Olemme molemmat menettäneet paljon ja olen iloinen saadessani nyt korjata tilanteen. Kaupunki, joka vakuuttaa kaatosateesta huolimatta, täytyy tuntea. Kaupungin, jonka ainoa ongelma on polkupyöräilijät, täytyy tehdä onnelliseksi.
Münsterissä on noin 300 000 asukasta ja 500 000 polkupyörää. 40 % kaikista matkoista Münsterissä tehdään pyörällä. Rautatieaseman vieressä on polkupyöräparkki 3500:lle pyörälle ja kaikki polkupyöriin liittyvät bisnes kukoistaa. Pyöräilijöitä on monin kerroin enemmän kuin missään muualla Saksassa. He ovat röyhkeitä, he vaativat oikeuksiaan ja he jättävät pyöränsä minne sattuu. Oppaan huolestunutta puhetta kuunnellessani en voi olla miettimättä, millainen kaupunki olisi, jos 500 000:n polkupyörän tilalla olisikin autoja. Minä viihdyn pyöräilijöiden keskellä: Pyörätiet sopivat yleensä oikein hyvin myös sähkäreille, mikäli pyörien joukkoon uskaltaa ja pyöräilijöiden kaupungit ovat aina maastoltaan tasaisia. Sama pätee Münsteriin.
Münster on eläväinen pieni kaupunki, samaan aikaan hurmaavan vanha ja innostavan uusi. Siellä on 50 000 opiskelijaa, jotka suhailevat pyörillään kampukselta toiselle. Vanhaa kaupunkia on kunnostettu vanhaa vaalien. Rakennukset ovat hyvin kauniita. Kaikki ne, jotka bussin ikkunasta onnistun näkemään. Iltapäivän Münsterissä piti pitää sisällään opastettu kävelykierros, mutta vettä tulee kuin saavista kaataen, joten tyydymme katselemaan bussin ikkunasta. Kadut ovat tyhjiä, sillä kukaan ei ole viitsinyt lähteä tällä säällä ulos. Silti minulle tulee sellainen olo, että tämä kaupunki pitäisi nähdä kunnolla. Oppaamme on hyvin innostunut työstään, hänen ääni bussin mikrofonissa on kova ja välillä kuuluu saksan kieliset kuiskuttelut hänen vierustoverilleen. Vaivun mietteisiini sateen huuhtomia katuja katselemaan ja menetän varmaan monta faktaa. Niihin voi kuitenkin tutustua Saksan matkailutoimiston sivuilla. Näin Münsterin auringon valossa vain Münsterin matkailutoimistolta saamistani valokuvista, joista muutaman haluan jakaa kanssanne. Tästä voi sitten arvuutella kummat kuvat ovat minun ottamiani.
Pelkkää bussissa istumista päivä Münsterissä ei kuitenkaan ollut. Päivän varsinainen aktiviteettimme oli purjehdus. Ja kyllä, mieleesi tullut kuva purjehduksesta kaatosateessa on täysin oikea. Münster on hyvin vihreä kaupunki ja kaupungissa sijaitsee pieni järvi nimeltään Aasee. Järven ympäristö on paikka, johon kaupunkilaiset aurinkoisella säällä hakeutuvat, eikä ihme. Paljon kivan näköisiä ravintoloita ja piknik-paikkoja. Järvellä sijaitsee purjehduskoulu, jonka yhteydessä toimii liikuntarajoitteisten purjehdukseen ja purjehdusterapiaan erikoistunut Physiosail. Sen perustaja ja vetäjä Christina Groll on asiaan hyvin tarkasti perehtynyt fysioterapeutti ja purjehtija, joka työskentelee muun muassa Saksan paralympiajoukkueen kanssa. Physiosailin tunnus on, että purjehdus sopii ihan kaikille, myös hyvin vaikeavammaisille. Järven rannassa, kovassa tuulessa ja sateessa, meitä odotti useampi pieni purjevene. Veneet olivat yhden hengen veneitä eli niissä tuli pystyä istumaan yksin. Veneeseen pääsi kätevästi nostolaitteen avulla, veneet olivat hyvin vakaita ja niitä oli helppo ohjata. Porukkamme pyörätuolin käyttäjistä kaksi uskaltautui kokeilemaan ja hetken päästä he jo liitivät veneillään keskellä järveä, eikä vesisade tuntunut haittaavan pätkääkään. Monen ryhmästämme oli selkeästi vaikea ymmärtää, että minun sairauteni oli vaikeampi kuin muiden. Uskon, että purjehtiminen olisi ollut minulle mahdollista, mutta olisin tarvinnut veneeseen vankan tuen selälleni ja niskalleni ja vahvat ennakkovalmistelut. Kaikki ei siis aina ole rohkeudesta kiinni ja rohkeuden ja järjen raja on hyvä löytää. Tässä muodossa purjehtiminen olisi tarkoittanut minulle hyvin helppoa itsemurhaa, johon nyt ei kuitenkaan ollut ollenkaan halukkuutta. Olisin nimittäin pysynyt veneessä pystyssä tasan kaksi sekuntia. Tuosta hetkestä olisi kyllä ollut kieltämättä hienoa saada teille kuva. Muille, joiden yläkropan hallinta oli parempi, purjehdus oli kuitenkin tosi hieno juttu ja ehdottoman suositeltava. Purjehdussatamassa oli yleinen inva-wc.
Sadetta pakoon pääsi onneksi ravintolaan. Vaikka Saksassa ollaankin, oli illan ravintolavalinta ranskalainen. Crêperie du Cielissä kannettiin illan aikana eteemme yksi kerrallaan yhdeksän pientä annosta, alkuruokia, pääruokia ja jälkiruokia. Melkoisen lumoavaa! Itseasiassa niin lumoavaa, että kamerakin unohtui ja nyt harmittelen, etten voi tarjota kuvaa jokaisesta taideteoksesta. No, menkää itse. Paikkaan pääsi hyvin pyörätuolilla, se sijaitsi jossain siinä keskustassa ja siellä oli inva-wc.
Illan pimennettyä bussi päätyi hotellillemme Guter Hirte. Hotelli on vanha luostari, joka on täysin uudistettu hotelliksi vuonna 2008. Nimi ”Hyvä paimen” viittaa kuitenkin vielä menneisiin aikoihin. Hotelli on täysin esteetön ja siellä myös työskentelee eri tavoin vammaisia ihmisiä. Invahuoneemme oli erittäin tilava ja toimiva. Nautimme hotellilla aamiaisen ja lounaan, jotka molemmat olivat hyvin maittavia. Huoneen saa varmastikin kohtuulliseen hintaan eli kannattaa pitää mielessä Münsterin osuessa reitin varrelle.
Me tulimme Münsteriin bussilla Hannoverista, josta ajomatkaa kertyi noin kolmen tunnin verran. Münsterin rautatieasemalta on kuitenkin hyvät yhteydet muualle Saksaan, joten kaupunki voisi hyvinkin sijoittua reitin varrelle Saksa-interraililla, josta olen alkanut haaveilla. Edellisessä postauksessani mainitsemani kamala oivallus siitä, että kaikille kaupungeille ei voi luvata palaavansa, unohtui siis heti toisena päivänä.
No Comments