pohdinta risteily

Matkoilla voin olla tanssija

Minä ja Pulse kohtasimme laivan kannella Fort Lauderdalessa marraskuussa 2014. Olin ensimmäistä kertaa lentänyt pidemmälle kuin olin koskaan luullut pystyväni lentää. Olin ensimmäistä kertaa valtavan risteilyaluksen kannella, jotenkin epätodellisena. Laiva soitti torvea, lähti liikkeelle ja Pulse alkoi soittaa. En muista kappaletta, mutta muistan sen, että tanssilattialla olin tuosta noin vaan minä ja joukko muita tanssijoita. Muistan vanhemmat naiset Panamasta, jotka lähtivät johdattelemaan kaikkia muitakin rytmiin. Aurinko laski, tuuli sotki hiukset ja laiva oli täynnä vielä avaamattomia mahdollisuuksia, mutta me vain tanssimme. Sen risteilyviikon aikana tanssin aina, kun Pulse soitti. Aurinkokannella, laivan promenaadilla, illalla baarissa, Karibian merellä ja Atlantilla. Tanssilattia Karibian rytmeineen oli kohtaamispaikka, jossa oli paljon helpompi ottaa kontaktia kanssamatkustajiin kuin missään muualla.

Kohtasimme Pulsen kanssa uudestaan hetki sitten, eri laivalla, samoilla Karibian laineilla. Neljän vuoden aikana olin ensimmäisestä uskalluksestani rohkaistuneena ehtinyt lentää vielä pidemmälle, kiertää maailman ja viettää risteilyilläkin jo useita viikkoja. Jokaisella niistä toivoin aina kohtaavani Pulsen kaltaisen bändin, pääseväni siihen tunnelmaan. Nyt uudelleen kohdatessamme Pulsen jäsenistä kaksi olivat samoja kuin silloin. He, työkseen soittavat, olivat neljän vuoden aikana risteilleet huomattavasti minua enemmän ja kohdanneet satoja tuhansia matkustajia, mutta yllätyksekseni hekin muistivat minut.

”Olemmeko me nähneet joskus aiemminkin, oletko sinä se tanssija?”

Pulsen musiikki vei tälläkin kertaa mukanaan, mutta tuo kysymys jäi pyörimään tanssin jälkeen päähäni. Sen uuden kohtaamisen Pulsen kanssa ja sen yhden kysymyksen myötä muistin taas miksi rakastan risteilyitä ja matkustamista ylipäätään. Matkoilla minä saan parhaimmassa tapauksessa olla tanssija. Siis ihan vain tanssija. En erityistarpeinen matkustaja, en pyörätuolimatkustaja, en vammainen matkustaja, enkä esteettömyyttä tarvitseva matkustaja. Ihan vain tanssija. Se on jotain, mitä en ikinä arjessani ole. Vammaisena oleminen on usein työlästä. Ei raastavaa, surullista, katkeraa tai inhottavaa, vaan työlästä. Monesti vielä ihan turhaan, vain siksi, että byrokratian mutkissa asioista on tehty niin vaikeita. Silloin kun olen matkalla paikassa, jossa esteettömyys on monin tavoin huomioitu ja arjen haasteet kaukana kotona, voin olla vain yksi muiden joukossa ja siinä hetkessä. Minut voi kohdata ja minä kohtaan muut tanssijana.

Pidän siitä, että kohtaamiset matkoilla voivat olla kevyitä. Olen muodostanut myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, mutta pidän erityisesti siitä, että aina ei tarvitse tutustua syvästi ja taustoja avaavasti. Ei tarvitse miettiä kohtaavatko arvomaailmamme kaikessa ja tulemmeko lopulta edes toimeen. Siinä yhdessä hetkessä, keskustelussa tai musiikin pyörteessä tulemme ja se riittää. Siksi en tiedä Pulsen jäsenistäkään yhtään mitään, mutta kiitän heitä siitä, että heti ensimmäinen hetki risteilijän kannella sai minut rakastumaan risteilyjen vapauteen, mahdollisuuksiin ja helppouteen. Mahdollisuuksien musiikkiin, jota janoan jatkuvasti lisää.

Osallistun tällä tekstillä Momondo  Bloggers’ Open World Awards -kirjoituskilpailuun. Voit äänestää minut finaaliin klikkaamalla tästä. Huomaathan, että sähköpostiisi tulee tämän jälkeen linkki, jota sinun tulee käydä klikkaamassa vahvistaaksesi äänesi. Suuri kiitos!

bowa-nominated-badge__fiFI

 

IMG_9746 (2)

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

%d bloggaajaa tykkää tästä: