Pyörätuoli jäi, koirat veivät, minä nauroin

Olen aina halunnut käydä talvella Lapissa. Olen halunnut pitää lumesta ja olla talvi-ihminen. Se on vaikeaa, sillä en ole koskaan selvinnyt kauaa kylmässä ja lumi on liikkumiseni pahin vihollinen. Lumihaavekuvaani on sisältynyt myös husky-safari. En ole koskaan osannut sanoa ei hyville mahdollisuuksille, enkä yleensä osaa olla puuttumatta epäkohtiin, jotka koskevat minulle tärkeitä asioita. Hyvä niin, sillä juuri siksi sain tehtävän suunnitella tämän vuoden Nordic Bloggers’ Experiencen esteettömän pre-tourin, johon osallistuivat lisäkseni Iso-Britanniasta tulleet Martyn ja Kasia. Hommaan ryhtyessäni en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon tulen itse saamaan uusia kokemuksia, ystäviä ja punaisia poskia.

Lappiin emme ehtineet, mutta tunnelma löytyi lähempääkin. Koira Kikka Heinolassa, Vierumäen urheiluopiston välittömässä läheisyydessä, tarjoaa pohjoisen elämyksiä etelässä. Aikaisin sinä maanantaina, kun esteetön tilausbussimme lähti Helsingistä kohti Heinolaa, sain viestin, jossa varoiteltiin ennätyspakkasesta. Husky-koirien pihassa oli mitattu -32 astetta. Pukiessani lainatoppahousujani sain flashbackin lapsuudesta; viimeksi silloin, olin tuntenut itseni niin topatuksi. Paksut vaatteet eivät oikein ole pyörätuolissa istuvan juttu. Minun toimintakykyni rajoittuu entisestään merkittävästi, kun vaatteita tulee useampi kerros. Nyt kuitenkin huomasin, että kun tietty raja ylittyy, ei sillä oikeastaan ole väliä, sillä vaatteet pitävät pökkelömäisesti pystyssä. Mukaan jäätävälle retkelle saimme Martynin ja Kasian kanssa huipputyyppejä, suomalaisia liikuntarajoitteisia nuoria, joihin olimme tutustuneet jo edellisillan saunaillassa.

Viimeiseen asti oli epävarmaa pääsemmekö koirien kyytiin, sillä lunta ei ollut pelloilla paljoa. En lopulta tiennyt kumpaa toivoin enemmän: kokemusta, jonka olin aina halunnut kokea vai pelkkää koirien katselua, jotta ei tarvitsisi jännittää ajelun onnistumista. Tiesin, että Koira Kikka on toiminut liikuntarajoitteisten asiakkaiden kanssa ennenkin, mutta me olimme olemattomine lihasvoiminemme ja tasapainoinemme harvinaisen vaikea ryhmä kovaan rekikyytiin. Laskeuduttuamme bussista pistävään pakkaseen, minua lähdettiin kiikuttamaan kohti koiria ja kilometrin mittaista reittiä, joka oli saatu iloksemme tehtyä. Aurattu lumi ei ollut vihollinen ja päätin olla se ensimmäinen rohkea, joka uskaltaa kyytiin ja näyttää muille mallia. Koira Kikan 60 koiran joukosta oli reen eteen valittu 8 innokasta. Koirat rakastavat hommaansa. Niillä on työvuorot ja kaikki tuntuivat olevan innoissaan, että vuoro sattui tällä kertaa omalle kohdalle.

Koira Kikan porukka tuntui todella tietävän miten homma toimii myös liikuntarajoitteisten kanssa, eikä pyörätuoli reen vieressä ollut selkeästikään vieras näky kenellekään. Avustajani meni ensin istumaan rekeen ja vahvat miehet nostivat minut hänen eteensä turvallisesti, varmasti ja ihan tosta noin vaan. Sama toistui meidän kaikkien kohdalla. Istuin avustajani jalkojen välissä, nojasin häntä vasten ja hän sai tuettua minua niin käsillään kuin jaloillaankin. Ja sitten mentiin! Takanamme seissyt ohjastaja huusi käskyjä koirille ja sukelsimme puiden välistä kohti kauniita maisemia. Koirat menivät kovaa, mutta pysyimme kyydissä hyvin. Välillä tuli pieniä töyssyjä ja jyrkempiä käännöksiä, mutta ne eivät tuntuneet pahalta. Pakkanen viilsi poskiani, jäädytti ripseni ja myös hymyn kasvoilleni. Kierroksen jälkeen olin täynnä adrenaliinia ja ah niin innoissani.

Kierroksen jälkeen tapasimme koiranpennut ja nautimme kuumaa, itse tehtyä mustaherukkamehua pistävässä pakkasessa. Kylmän ilman ja tulikuuman mehun kontrasti oli mieletön. Joskus elämykset syntyvät pienestä. Kovin kauaa ulkona ei pystynyt olla, vaan kädet kylmästä kipeinä siirryimme sisään. Siellä nautimme makkaraa ja tuoretta pulla samalla kun katselimme lisätietoa husky-videolta. Sisään oli pieni kynnys, mutta pienellä avulla pääsimme myös sähköpyörätuoleilla. Vieraanvaraisuus oli huikeaa. Inva-vessaa ei tiloista löydy ainakaan toistaiseksi, mutta paluumatkalla siirryimme lounaalle vain noin seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Scandic Vierumäkeen, josta löytyy vessojen lisäksi erittäin hyvä lounaspöytä ja ihana lämpö.

Vierailumme huipentui vielä poron tapaamiseen sekä jättimäisen koiran, joka halusi ystävyyttä poroa enemmän. Pihalla oli myös koirasusi, upean näköinen ilmestys, joka on myös elokuvista tuttu. Poro tuli kätevästi pihaan, jotta meidän ei tarvinnut liikkua ja muutenkin erityistarpeemme huomioitiin esimerkillisesti. Suosittelen siis lämpimästi: jos tämä porukka pärjäsi, pärjäät varmasti sinäkin! Koira Kikka ostaa vastaan ennakkovarauksella niin ryhmiä kuin yksittäisiäkin henkilöitä, ihan kaikki!

Kiitos päivän mahdollistaneet Nuorisoyhteistyö Seitti sekä Lihastautiliitto!