Valikko
Aurinkorannikko / Espanja

Täydellinen päivä Málagassa

Olen sosiaalinen ihminen ja pidän seurasta. Tästä huolimatta matkoilla usein parhaita hetkiä ovat yksinäiset vaellukseni. Hetki sitten lähdin sellaiselle hotellimme maittavan aamiaisen jälkeen. Sovimme alustavat treffit takaisin hotellille neljän tunnin päähän. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja tästä näyttäisi tulevan sään puolesta paras päivä hetkeen.

Jostain syystä pyrin yksinäisillä vaelluksillani aina mahdollisimman korkealle. Nyt mielessäni on eilen näkemäni linna Castillo de Gibralfaro. Luulen eilen nähneeni tien, josta saattaisi päästä ylöspäin myös sähkärillä. En vain ole ihan varma, missä se mahtoi olla. Kiirettä ei onneksi ole. Suuntaan hotellilta jälleen Cisneros Especeria -kadulle, joka johtaa vanhan kaupungin sydämeen. Hetki eteenpäin ja edessä on aukio. Oikealle kääntyy Marqués de Larios, pääostoskatu. Sen tiedän kuitenkin johtavan satamaan, johon en tällä kertaa suuntaa. Käännyn siis vasemmalle. Muutaman koukkauksen jälkeen löydän haluamani paikan: Teatro Romanon, pienen amfi-teatterin, jonka takana kohoaa La Alcazaban linnoitus. Se on rakennettu 1057-1063 ja toiminut muslimijohtajien palatsina. Se on kasvanut yhteen Castillo de Gibralfaron kanssa, enkä suoraan sanottuna tiedä mikä osa linnoitusta on mitäkin. Minua kiinnostaa eniten heti Teatro Romanon vierestä ylöspäin lähtevä tie. Kuljen autotien reunaa pitkin hetken aikaa ylöspäin, kunnes päädyn tasolle, linnoituksen pihalle, josta aukeavat ensimmäiset upeat maisemat. Fiilistelen kamerani kanssa hetken aikaa tässä ja kuljeskelen katsomassa pääsenkö mihinkään. Löydän rampin, josta pääsen taas muutaman metrin ylöspäin, mutta maisemat eivät juuri muutu. Luen turisti-infosta saamastani oppaasta, että ylös linnalle pääsee myös bussilla. Jossain menee siis autotie, joka mahdollistaisi pääsyni. Ensin pitäisi kuitenkin mennä takaisin alas ja etsiä tuon tien lähtöpaikka. Päätän nautiskella hetken vain tässä.

 

 

Päätän lähteä liikkeelle ja etsiä paikan, josta pääsisin vielä ylemmäs. Huomaan kuitenkin linnoituksen läpi kulkevan pienen tunnelin, josta tulee koiran ulkoiluttaja ja päätän käydä katsomassa, mihin se johtaa. Tunnelin jälkeen oikealle kääntyy tie, jossa on alussa betonieste estämässä autojen kulun tielle. On myös jokin kyltti, jonka tekstiä en ymmärrä. Tie näyttäisi kulkeutuvan ylöspäin ja kulkevan linnoituksen takana. Kauempana näen kaksi ihmistä kävelemässä koirien kanssa, muuten on hiljaista. En ole aivan varma saako tänne mennä, mutta menen silti. Kuljen jonkin matkaa eteenpäin ja alan vakuuttua päätökseni oikeudesta. Tämähän on paratiisi! Ei ketään missään niiden kahden koiran ulkoiluttajan lisäksi, ympärillä metsää  ja koko ajan kauempana alhaalla taloja. Täältä näkee itseasiassa hyvin sisään asuntoihin. Pelästyn hieman, kun näen kahden ratsupoliisin tulevan edestäpäin vastaan. Heidän iloisen tervehdyksen jälkeen vakuutun, että olen sallitulla tiellä. Mutta miksi kukaan muu ei ole löytänyt tätä? Täällä tuoksuu raikkaalta ja hyvältä, kuulen erikoisia lintujen ääniä ja tapaan tien vieressä melko ison liskon. Tervehdin sitä iloisesti espanjaksi ja se tuijottaa minua. Alkaa naurattaa, mutta voi kai täällä nauraakin, ei ole kukaan kuulemassa. Tie on tasaista asfalttia ja nousee koko ajan kiemurrellen loivasti ylöspäin. Jään vähän väliä ihastelemaan maisemia.

 

 

Kuljettuani ehkä noin kaksi kilometriä edessä on jälleen samanlainen autot estävä betonieste ja tavoittelemani linna. Mahdun nipin napin betoniesteen ohi. Yhtäkkiä kaikkialla onkin ihmisiä ja ohitseni ajaa bussi. Olen siis saapunut takakautta sinne, mihin muut tulevat bussilla, autoilla tai portaita pitkin. Menen niin ylös kuin pääsen ja kohtaan lippuluukun. En halua maksaa linnaan sisään pääsystä, tärkeintä minulle oli pääsy tänne korkealle. Äskeisen rauhan jälkeen ympärillä olevat ihmiset alkavat ärsyttää. Menen hieman takaisin alaspäin ja näen oikealla pienen näköalatasanteen, jossa juuri pariskunta ottaa rakkauskuvia. He lähtevät ja ketään ei näy taas missään. Huokailen hetken merelle päin avautuvia maisemia, nostan jalat penkille ja otan esiin kirjani. Nythän ei ollut kiire minnekään.

 

Hetken aikaa ajattelen, että lähden takaisin tietä, jota bussit kulkevat. Tie näyttää kuitenkin paljon jyrkemmältä kuin äsken kulkemani, eikä ajatus ohitse kiitävistä autoista houkuta. Päädyn siis takaisin suosikkitielleni. Se kannattaa, sillä alaspäin on hauska kulkea ja näen nyt myös maisemien toisen puolen. Tervehdin muutamia vastaantulijoita, joista kaikki hymyilevät. Ikään kuin jakaisimme saman onnen saadessamme kulkea tätä tietä. Tämä on ihan uudenlainen puoli Málagasta. Täällä on luonto ja rauha.

 

 

Tulen takaisin tunnelin päähän ja laskeudun samaan kohtaan, josta lähdinkin. Nälkä ja jano alkavat vaivata, joten suuntaan Teatro Romanon viereiselle El Pimpi -ravintolan terassille. Aurinkopöytään, tietenkin. Tästä näen hyvin äsken kohtaamani linnoituksen. Tilaan lasin valkoviiniä ja pienen Ligeritos-leivän ilmakuivatulla kinkulla, tomaatilla ja oliiviöljyllä. Viini on taivaallisen kylmää ja hyvää ja leipä juuri sopivan kokoinen pieneen iltapäivänälkääni. Lisukkeena olevat sipsit ovat ihania. Katselen ympärilleni. Yhdessä pöydässä espanjalaiset askartelevat, toisessa paikalliset nauravat maalarit tulevat työhaalareissaan hetkeksi hengähtämään. Viereiseen pöytään tuodaan iso kasa paistettuja kalmareita. Haitaria soittava mieskin nauraa. Hän soittaa hyvin ja vaikka hän onkin rahaa keräämässä, hänen läsnäolonsa ei häiritse yhtään, päinvastoin. Huomaan pääseväni tunnelmaan ja ensimmäisen kerran tällä reissulla mieleeni tulee se ihana ajatus: Voisin asua täällä. Voisin nauttia tästä tunnelmasta aina vain. Tarjoilija tulee luokseni ja kysyy: ”Perfect?” Häntä katsoessa on helppo vastata myöntävästi. Itseasiassa kaikki ympärilläni pyörivät tarjoilijat näyttävät samalta. Saan tietää, että ravintolassa olisi myös inva-wc. Laskun saaminen kestää, enkä lopulta tiedä keneltä sitä kysyin. Onneksi ei ole kiire minnekään.

 

About Author

Maailman mahdollisuudet näkevä esteettömän matkailun asiantuntija ja matkabloggaaja, Palmuaseman kirjoittaja ja esteettömän matkailun kouluttaja.

2 Comments

  • Satu VW / Destination Unknown
    3.5.2014 at 18:00

    Ihanalta kuulostaa tuo paikka minkä löysit. Karkaan itsekin usein varsinkin kaupungeissa niin korkealle kuin vain pääsee – jos se tarkoittaa kukkulaa tai vuorta, siellä on hyvä olla rauhassa ihmishulinasta! Ja ah, jos nyt saisi tuon sun viinilasillisen eväiden kera… Onneksi mekin lähdemme huomenna Espanjaan! 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    4.5.2014 at 06:57

    Kiva kun kävit lueskelemassa ja ihanaa Espanjan matkaa! Muista nauttia lasi kylmää aina silloin tällöin 🙂

    Reply

Leave a Reply