Valikko
pohdinta

Elämän juhlapäivä

Kymmenen vuotta sitten tänään minä melkein kuolin. Matkani olivat hyvin lähellä päättyä Oulun rautatieasemalle juuri silloin, kun ne olivat vasta alkaneet. Ennen matkablogia, ennen juuri mitään siitä, mitä minä olen tänään. Olin muutama viikko aikaisemmin ollut ensimmäisellä pidemmällä seikkailullani lumoutumassa Italiasta ja ymmärtämässä, että haluan nähdä tämän maailman. Sinä kuuman aurinkoisena päivänä, jollaisia rakastan, minun elämäni meinasi kuitenkin 17.7.2005 päättyä.

Takanani olivat mitä ihanimmat päivät kesäisessä Oulussa yhdessä kahden parhaan ystäväni kanssa sekä henkilön, josta tuolloin välitin paljon. Silloin oli valoisat yöt, kuuma koko ajan, unta ei tarvittu ja Egotripin ”Varovasti nyt tää hetki on hauras” -biisi kesäfestareilla sai aikaan väreilyä. Hetken haurautta oli kuitenkin tuolloin vaikea ymmärtää. Rusketuksessani oli sekoitus edellisviikkojen aurinkoa Italiasta, Ruisrockista, Tallinnasta, Espoosta ja Oulusta. Kaikki valokuva-albumini valokuvat, joista osan näette nyt, ovat täynnä hymyä.

 

image

 

Pendolino 46 oli lähdössä raiteelta 1 klo 14.32. Olimme paikalla hyvissä ajoin, kuten suuri joukko muita lomaihmisiä matkalla kesäiseen Helsinkiin. Juna oli hyvin pitkä. Se saapui viime tipassa, silloin, kun olisi jo pitänyt lähteä. Vaan minä en olisi halunnut lähteä. Olisin vain halunnut jäädä siihen onnelliseen olotilaan Ouluun. Muistan miettineeni, että antaisin mitä vaan, jos vaan voisin jäädä. Pyysin ystävääni, joka myös istuu pyörätuolissa, menemään ensin, vaikka yleensä minä olin aina ensimmäinen. Hyvästelin Ouluun jäävän ja hän lähti. Konduktööri auttoi ystäväni hissillä junaan ja lopulta oli minun vuoroni. Ajoin sähkärini junan ulkopuolella olevaan nostimeen ja konduktööri lähti nostamaan minua ylös niin kuin monta kertaa ennenkin. Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Juna lähtikin liikkeelle. Samalla hetkellä hissi pysähtyi puoliväliin. Se ei nouse enää junan liikkuessa, turvallisuussyistä ehkä. Olin jumissa. Takanani oli ylös nostettu levy, etten pääsisi putoamaan. Edessä oli nousua junaan noin 30 cm:n verran. Muistan vain pätkiä. Junan liikkeen, konduktöörin paniikin, laiturille jääneiden ihmisten huudon, junan kiihdytyksen, itkevän ystäväni kasvot ikkunassa. Kaikki tapahtui sekunneissa. Konduktööri huusi ja tärisi, mutta pysyi järjissään. Hän nappasi minua kädestä kiinni ja sai vedettyä minut junan sisään. Raivolla hän kiskoi myös sähkärini sen verran sisään, että sekin pelastui. Samalla hetkellä ulkona roikkuva hissi törmäsi isoon tolppaan. Hissi vääntyi muodottomaksi, repi hajalle junan seinää. Siihen tolppaan, jonka varoituskyltissä varoitettiin liikkuvasta junasta, minun elämäni olisi mitä todennäköisimmin päättynyt. Se olisi päättynyt, jos konduktööri ei olisi osannut toimia, jos minulla olisi ollut turvavyö kiinni, jos kaikki olisi tapahtunut vain sekunteja myöhemmin, jos en olisi onnekas.

Hetki törmäyksen jälkeen juna pysähtyi. Makasin lattialla, konduktööri istui vieressäni. Hän tärisi ja itki, minä en vielä osannut. Tajusin olevani elossa vasta  kun kännykkäni alkoi soida jossain kaukana, raiteille pudonneena. Silloin oli muotia laittaa soittoääneksi jokin oikea biisi. Minulla se oli Maija Vilkkumaan Puisto puhuu. Tai oikeastaan sen kertosäe, jossa lauletaan näin: ”Se sanoi nouse ja paa huuliisi punaa, nyt vähän näyttää siltä, että maailma ei loppunutkaan. Vielä sun pää on surusta raskas, mutta se sellaiseksi ei jää. Sun tiesi ne päätyvät hyvään, kun hengität, hengitä syvään”. Oman elämäni elokuvakohtaus. Minut nostettiin ylös, hengitin syvään. Mihinkään ei sattunut, minulla oli kaikki hyvin. Lohdutin kanssamatkustajia, lohdutin konduktööriä, lohdutin ihmisiä, jotka olivat nähneet kaiken ja halusivat tulla katsomaan minua. Lohdutin itkevää naista, jonka mielestä ei ollut vielä minun aikani lähteä, sillä minulla on tässä maailmassa aivan erityislaatuinen tehtävä. Sanoin uskovani siihen.

Matkustajat saatiin ulos junasta ja meidät junan viereen ajetun kuorma-auton lavan avulla alas junasta. Kriisiryhmää ei saatu heti paikalle asiaa purkamaan ja me halusimme lähteä. Jonkin ajan päästä kaikki matkustajat saatiin ängettyä junan toiseen puolikkaaseen. Konduktööri lähti samalla junalla kotiinsa, hänen työnsä päättyivät ainakin hetkeksi siihen. Saimme uudesta junasta lattiapaikat. Ja siinä me istuimme, kolme parasta ystävää yhdessä kotimatkalla. Olen varma, että se matka ja parhaat ystäväni pelastivat minut ja saivat lähtemään uusille matkoille. Emme päässet mihinkään, asia oli käsiteltävä siinä. Kroppani alkoi täristä vasta muutama tunti myöhemmin. Ensimmäiset kolme tuntia itkimme. Hysteerisesti, avuttomasti. Toiset kolme tuntia nauroimme, hysteerisesti, väsyneinä, elämästä onnellisina. Naurua, jollaista en ole koskaan ennen, enkä koskaan sen jälkeen, nauranut. Se hysteria pelasti meidät, siitä uutisoitiinkin ihan niin kuin potilaistakin. Toivon, että kymmenessä vuodessa myös Iltalehden toimittaja on oppinut, että potilaita on vain sairaaloissa.  Lauloimme edellisenä päivänä kuulemaamme Happoradio-bändiä, joka sattui matkustamaan samassa junassa. ”Mulla menee lujaa, hyvin päin v—-a”- biisi sopii esimerkiksi erityisen hyvin tällaisiin junan vauhtitilanteisiin.

 

image

 

VR selitti myöhemmin asiaa useamman tilanteen vahinkona. Toinen konduktööri oli antanut lähtökäskyn, eikä ollut nähnyt minua laiturilla olleen ihmismassan läpi. Pelastajakonduktöörini oli unohtanut radiopuhelimensa, joten konduktööreillä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Kuskin taulussa ei näkynyt, että yksi ovi on edelleen auki. Se, jonka suuaukolla roikuin. Sain korvaukseksi pari ilmaislippua. Harmi vaan, että ne kävivät vain pendolinoon, johon ei ihan heti tehnyt mieli nousta. Ne olivat ykkösluokkaan, mutta VR:llä ehkä unohdettiin, ettei sinne pyörätuolilla pääse. Tällä kokemuksella vaatisin varmastikin enemmän, silloin en jaksanut. Silloin minä melkein kuolin, enkä halunnut palata asiaan enää ollenkaan.

Vaan minä jäin eloon. Minusta tuli paljon kaikkea ja tulee toivottavasti vielä paljon lisää. Vaihtoehtoja viimeiseksi kuvakseni ei löydy enää tuosta vanhasta valokuva-albumista, vaan niitä on sittemmin tullut tuhansia lisää. Kaikissa hymyilen, varmuuden vuoksi. Nousin juniin ja nousin Pendolinoihin. Joidenkin vuosien jälkeen pulssini ei enää noussut siinä hississä ollessani juuri yhtään. Turvavyön avaan kuitenkin edelleen joka kerta. Olen ollut usein tilanteessa, jossa haluaisin jäädä, mutta olen aina lähtenyt. Olen oppinut, että lähtö mahdollistaa uusia lähtöjä, uusia paluita. Olen viimeiseen asti välttänyt ajatusta, että antaisin mitä vain jos vain voisin jäädä. Tuo kokemus ei ole ollut elämässäni ainoa, jossa olen ollut lähellä kuolemaa, mutta ainoa, jonka kunnolla muistan. En tiedä, mitä se on minulle antanut, arvostaisinko elämää ja kaikkea sen mahtavuutta ihan yhtä paljon ilmankin sitä. Minä kuitenkin arvostan ja nautin siitä hyvin monella tapaa. Tänä kesäpäivänä nostan maljan elämälle ja hengitän syvään, kannattaa tehdä samoin!

About Author

Maailman mahdollisuudet näkevä esteettömän matkailun asiantuntija ja matkabloggaaja, Palmuaseman kirjoittaja ja esteettömän matkailun kouluttaja.

47 Comments

  • Anonyymi
    17.7.2015 at 06:45

    Onneksi kaikki päättyi hyvin ♥

    En kyllä tiedä, pitäisikö tuolle iltalehden artikkelille itkeä vai nauraa… 🙂

    Reply
  • Elina / Vaihda vapaalle
    17.7.2015 at 06:47

    Kyyneleethän tässä nousi silmiin, kun tätä luki! Onneksi kaikki päättyi hyvin <3

    Reply
  • sarrrri
    17.7.2015 at 06:57

    <3

    Reply
  • Helena
    17.7.2015 at 06:58

    Niimpä, itekkin melkein liikutun!

    Reply
  • Teea
    17.7.2015 at 08:39

    Melkoinen koettelemus! Ihanaa, että juttu päättyikin näin.

    Reply
  • säppä
    17.7.2015 at 10:04

    Niin pelottava ja pysäyttävä kokemus! Onneksi kaikki päättyi hyvin ja kiitos kun jaoit tämän.
    Bongasin ekasta kuvasta sinun lisäksesi toiset tutut kasvot, kerro terkkuja Säteeltä. 🙂

    Reply
  • Mira Viitasalo
    17.7.2015 at 10:45

    Jotain tapahtui ja en tiedä lähtikö kommenttini. Tuskin. Lyhyesti; kiitos että jaoit tämän ja onneksi olet edelleen täällä, etsimässä maailman upeuksia.

    Reply
  • Eveliina
    17.7.2015 at 10:50

    <3

    Reply
  • Jenna
    17.7.2015 at 11:06

    <3

    Reply
  • Kaukokaipuun Nella
    17.7.2015 at 11:15

    Tuntuu, että sydän jätti lyönnin välistä ja samalla juoksee kylmiä väreitä ja poskipäitä pakottaa helpotus, että siinä sinä oot, vieläkin, ja sinusta on tullut mulle ihan superläheinen ystävä.

    Universumin huumorintaju koettelee meitä kyllä monella tapaa, ja tällä kertaa se halusi selkeästi näyttää, että sussa on niin paljon voimaa, rohkeutta ja potkua munille, että sä saat jopa junan pysähtymään.

    Kiitos, kun jaoit tän meidän kanssa <3

    Reply
  • Jerry / Pako Arjesta
    17.7.2015 at 11:16

    Tämä oli niin pysäyttävä ja samalla herättävä postaus. Kiitos tästä ja onneksi selvisit kertomaan tarinasi :).

    Reply
  • Camilla
    17.7.2015 at 12:15

    Pääsi itku tätä lukiessa. Huh. Onneksi ei ollut vielä aika lähteä ♥

    Reply
  • Maarit
    17.7.2015 at 12:18

    Tuollainen antaa varmasti elämälle ihan uuden suunnan, osaa arvostaa entistä enemmän kaikkea mitä elämä tarjoaa. Ihana kirjoitus, ja onneksi kaikki pienet asiat menivät epäonnesta huolimatta niin, että selvisit! 🙂

    Reply
  • Pirkko / Meriharakka
    17.7.2015 at 12:27

    Tämä on flashback -juttu joka NIIN ansaitsee tulla kerrotuksi! Hieno oivallus Sinulta Sanna kirjoittaa siitä nyt – ja tietysti vielä upeampaa, että olet tuosta hurjasta tapahtumasta huolimatta mukana joukoissamme elävien kirjoissa: maailma olisi ilman Sinua jäänyt paljosta paitsi!

    Reply
  • Terhi / Muru Mou
    17.7.2015 at 12:59

    Itku tuli. Uskomaton, koskettava tarina. Kiitos että jaoit kokemuksesti ja annoit ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Onnen täyteistä elämän juhlapäivää, tänään ja jatkossa!

    Reply
  • Annika - Tarinoita Maailmalta
    17.7.2015 at 13:22

    Hui, olipas pelottava ja puhutteleva kirjoitus! Kiitos kun jaoit kokemuksesi, muistutti taas etta elaman joka hetkesta pitaa olla kiitollinen eika koskaan tieda mita elamassa tulee tapahtumaan. Ihanaa viikonloppua!

    Reply
  • Anna K.
    17.7.2015 at 13:29

    Harvoin mikään blogipostaus koskettaa niin, että saa kylmillä väreillä sitä lukea. Uskomaton, todella hyvin kirjoitettu juttu. Kiitos Kaukokaipuun Nellalle sen jakamisesta Facebookissa. Malja elämälle!

    Reply
  • Meri / Syö Matkusta Rakasta
    17.7.2015 at 15:04

    Hui kamalaa… Onneksi ei käynyt mitään! Yhtä (kamalaa) kokemusta vahvempana!

    Reply
  • Anonyymi
    17.7.2015 at 16:50

    <3 Onneksi sinun ei tarvinnut lopullisesti jäädä Ouluun siinä kohtaa. Monta seikkailua olisi jäänyt välistä ja monta hymyä näkemättä! Sinulta kun tuo kirjoittaminen onnistuu, niin voisit aloittaa sivubisneksen toimittajana Erkin potilaskaverina eikun työkaverina. Olisi kirjoitusasu onnistuneempaa!

    Reply
  • Ville Hujanen
    17.7.2015 at 19:16

    Olen tästä monesti kertonut ja monesti liikuttunut onnettomuuden onnesta, joka oli silloin mukanasi, kiitos kun kirjoitit. Sinä osaat, ja hienoa kun kaunis tie näkyy aina edelleen edessäsi.

    Reply
  • Janna Maula
    18.7.2015 at 08:12

    Hui, mikä juttu. Sai kyllä ajattelemaan ja aikaan myös sen, että VR:n pisteet laskivat minun silmissäni, pyörätuolin käyttäjänä, entisestään. Olen aina kauhistellut junalla matkustaessani jo sitä, ettei pyörätuolia kiinnitetä junassa mitenkään, mutta tuollaista ei osaisi ajatella edes mahdolliseksikaan. Onnea ja rohkeutta elämälle sekä kaikkiin uusiin seikkailuihisi ja kiitos, kun jaksat kirjoittaa niistä.

    Reply
  • Inka
    19.7.2015 at 13:06

    No huhhuh, mikä tarina! Elämän juhlapäivää sietääkin viettää, vaikka joka päivä. Ihanaa ja onnekasta että tuon vakavampaa ei sattunut, mutta aika järkyttävää toimintaa VR:ltä, sillä sullehan olis kuulunu vaikka millaiset korvaukset! Uskomatonta! Onneksi oot kuitenkin mukana! <3

    Reply
  • Susanna
    19.7.2015 at 15:20

    Joskus kaikki on niin pienestä kiinni!
    Olen huomannut että junissa ovet paukahtavat todella nopeasti kiinni, tai etelä-Italiassa näytti olevan sellainen tapa että juuri ja juuri ehti junaan sisälle

    Reply
  • Susanna
    19.7.2015 at 15:23

    hyvä että ympärillä oli välittäviä ihmisiä, sekään ei ole nykyään itsestäänselvyys.
    Muistan hyvin ajan kun asuin itä-Helsingissä ja välillä pyörätuolissa ollut mies pyysi että pidän ovea auki hänelle ja niin tein, muut kävelivät usein vain nopeasti ohi ilman että hän sai edes tilaisuutta pyytää pitämään ovea auki. Minulta tulivat usein myös turistit kysymään reittiohjetta keskustaan, hyvä jos on voinut auttaa

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:09

    Onneksi niin <3 Kyllä se jo niin överikamala on, että ehkä nauraa… 😀

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:10

    Niin itselläkin tätä kirjoittaessa 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:10

    Heh, hauskaa, minäpä kerron 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:11

    Kiitos kauniista kommentista! Maailma todella on upea etsinnän kohde!

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:12

    Universumi on kyllä melkoinen vitsiniekka aina välillä! Mutta totta, en ole ajatellutkaan tuolta junien pysäyttämisen kannalta! 😉 Nähdään pian ihana! <3

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:13

    Kiitos Jerry ja niinpä! 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:14

    Onneksi, vielä on niin kovin paljon koettavaa!

    Reply
  • Maarit
    20.7.2015 at 19:14

    Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:15

    Kiitos Maarit, kiva kun tulit lukemaan ja jakamaan tarinaa kanssani! 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:16

    Kiitos ihanasta kommentista Pirkko! Tämä kymmenvuotispäivä oli hyvä hetki kertoa tämä tarina, joka on jo pitkään ollut mielessä tänne teille jakaa.

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:17

    Kiitos Terhi! <3

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:19

    Pelottava tosiaan, kiva kuulla, että onnistuin välittämään tunnelman myös teille lukijoille, hyvässä ja pahassa. Kiitos kommentistasi!

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:20

    Kiitos kauniista kommentistasi Anna ja malja jos toinenkin elämälle! 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:21

    Niinpä! 🙂

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:22

    🙂 Heheh, potilastoimittaja kiittää!

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:23

    Kiitos Ville! Menen huomenna kauniin tien rantaan ja laitan pullopostia tulemaan!

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:25

    Janna, kiitos kommentistasi. Tällaisia ja onneksi suurimmaksi osaksi niitä paljon parempia kokemuksia on ilo kirjoittaa. Minulla on kyllä pääasiassa hyviä kokemuksia VR:n kanssa tätä ääritapausta lukuun ottamatta. Hyviä matkoja sinullekin!

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:26

    Onneksi oon! <3

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:27

    Kaikki on tosiaan joskus pienestä kiinni! Välittäminen on hieno juttu, hienoa, että olet saanut olla avuksi.

    Reply
  • Palmuaseman Sanna
    20.7.2015 at 19:27

    Niinpä! Kiitos, kun sain jakaa tarinan sinunkin kanssasi 🙂

    Reply
  • Miika ♥ Gia | matkakuume.net
    23.7.2015 at 09:29

    Voi mikä tarina, menee oikein kylmät väreet. Ihanaa että olet vielä siinä kirjoittamassa tätä.

    Reply
  • Matkailualan Oscar-gaala 2016
    29.2.2016 at 18:28

    […] Selviytymistarina alkaa täältä » […]

    Reply
  • Kea | Deep Red Blues
    29.2.2016 at 22:29

    Huh mikä juttu! Nyt vasta luin tämän Nellan postauksen linkkaamana. Mulla sydän ihan kurkussa asti. Onneksi olet vielä täällä kanssamme! <3

    Reply

Leave a Reply