Amu Urhonen rakastaa Eurooppaa ja junamatkustamista. Heinäkuussa hän toteutti kymmenen päivän interrailin, joka vei Ruotsin kautta Tanskaan ja Saksaan. Manuaalipyörätuolilla liikkuva Amu kirjoitti kokemuksensa ja fiiliksensä hetki reissun jälkeen.
Toukokuun yhdeksäntenä päivänä ostin itselleni kuukauden interrail-passin. Sen sai puoleen hintaan, koska interraililla oli 50-vuotisjuhlakampanja. Ajattelin sen 40-vuotislahjakseni. Täytin neljäkymmentä jo syksyllä 2020, mutta koronasulusta ja avioerostajohtuen silloin ei tehnyt mieli juhlia, eikä ollut mahdollisuuksiakaan. Olen reilannut ennenkin, muun muassa jo päättyneessä avioliitossani häämatkalla reilattiin Berliiniin. Pidän junista ja matkustamisesta. Siinä on jo monta hyvää syytä reilille, mutta oli vielä yksi, ehkä tärkein syy: rakkaus Eurooppaa kohtaan. Yhdeksäs toukokuuta on Eurooppa-päivä, silloin aina herkistyn ajattelemaan erityisen kauniisti Euroopasta.
Tällä kertaa mukanani ei ollut aviopuolisoa, ei heilaa, ei ketään. Matkustin yksin. Ei ollut avustajaakaan. En kovin aktiivisesti etsinytkään seuraa. Mielikuva itsekseni hengailemisesta omissa ajatuksissani houkutteli. Saisin valita tekemiseni ja tekemättä jättämiseni itse, en tuottaisi pettymyksiä kenellekään. Valitsin ajankohdaksi heinäkuun puolen välin tienoon, 11.-22-7., koska silloin minulla oli lomaa ja lapseni olivat isällään. Reilaaminen voi olla hyvinkin spontaani matkailun muoto. Itse olen suunnittelemisesta ja suunnitelmista pitävä ihminen. Päätin reitin ja varasin istumapaikat ja hotellit sekä selvitin mieltäni askarruttavat kysymykset hyvissä ajoin. Vähän nynnyä, mutta olin nynnyydestäni iloinen, kun luin Hesarista spontaaneista ihmisistä, jotka eivät olleetkaan mahtuneet täysiin juniin. En kuitenkaan ole sellainen, että sekoaisin, jos jokin menisi eri tavalla kuin olin suunnitellut. Aina tulee yllätyksiä, joten joustava asenne on matkalla välttämätön.
Googlailin ja kyselin kivoja kaupunkeja somessa. Laskin rahojani ja mahdollisia matkapäiviä. Mietin kielitaitoani. Halusin nähdä sekä isoja että pieniä kaupunkeja. Etenkin halusin Kööpenhaminaan, suosikkikaupunkiini. Matkustin Turun kautta Tukholmaan, sama juttu palatessa: Tukholmasta yölaivalla Turkuun ja sieltä kotiin Tampereelle. Tukholmasta menin junalla suoraan Aarhusiin Tanskaan, sitten Hampuriin, Lyypekkiin, Kieliin, Kööpenhaminaan, Norrköpingiin ja Tukholmaan. Vietin Hampurissa kolme yötä, kaikissa muissa vain yhden. En varmaan olisi ollut Tukholmassa sitäkään, mutta kokemuksesta tiesin, että ruotsalaiset junat myöhästelevät joskus paljonkin, enkä halunnut ottaa riskiä laivaan ehtimisestä.
Aika pian tajusin, että yksin matkustaminen ei suunnittelun puolesta ollut lainkaan työläämpää kuin aiemmilla reissuilla, koska niilläkin minun oli pitänyt huolehtia vammaisspesifien kysymysten selvittämisestä. Niiden selvittäminen vie eniten aikaa, koska ne on piilotettu omille alasivuilleen, jos sinnekään. Tähän kohtaan lainsäädännöllinen huomio: EU:n tason lainsäädäntö edellyttää, että vammaisille matkustajille on oltava tarjolla avustamispalvelu liikennevälineeseen ja sieltä pois pääsemiseksi sekä asemalla. Näistä palveluista löytyy tiedot helposti, ne on listattu maakohtaisesti interrailin sivuillekin. Pyörätuolipaikkojen varaamisesta ei ole säännöksiä, ja sepä oli mysteeri! Lähettelin sähköposteja ja palvelupyyntöjä, soittelin ja yritin kysellä olisiko kellään kokemusta. Oli pakko olla yhteydessä erikseen joka maahan. Ruotsin kohdalla salaisuus selvisi kohtuullisen helposti. Saksan rautatieyhtiön toimintatapa oli niin epämääräinen, että ehdin jo epäillä huijausta. Tanskan rautateiden kanssa oli isoja ongelmia: ensin jonotin puhelimessa puolitoista tuntia, eikä asiani edes selvinnyt, sitten lähetin lukuisia sähköposteja ja lopulta minulle soitettiin – enkä tämä kaikki säästänyt minua säädöltä Kööpenhaminan rautatieasemalla. Piti tietää mitä tahtoi ja olla tiukkana. Reissuni perusteella vaadin, että koko matkaprosessista säädetään sitova laki, joka ottaa huomioon myös äkilliset tilanteet.
Matkustin päiväjunilla, joten en osaa sanoa yöjunien esteettömyydestä. Kaikki junat, joilla matkustin, toimivat kaltaiselleni manuaalipyörätuolinkäyttäjälle oikein hyvin. Niissä oli esteettömät vessat, joiden koko ja käytettävyys vaihtelivat maittain ja junatyypeittäin. Suomeen verrattuna on hyvä tietää, että monissa Euroopan maissa useimpiin juniin pääsee junan ulkopuolelle asetettavalla hissillä, jota käyttää aseman työntekijä. Palvelu pitää tilata etukäteen, vaikka huhujen mukaan ainakin Saksassa saa myös spontaania avustamispalvelua.
Majoituin hotelleissa, majoitusten hintaan sisältyi aina aamiainen. Se oli kätevää, koska minun ei tarvinnut käyttää aikaa aamukahvin etsimiseen – ja jos minut tuntee, tietää että olen hyvin kärttyinen ennen sitä. Varasin hotellit suoraan hotelleista tai hotelliketjujen sivuilta. Halvemmallakin olisi voinut päästä: esteettömiä hostelleja alkaa jo olla etenkin isoimmissa kaupungeissa kivasti. Parissa hotellissa minulle luvattu esteetön huone ei ollutkaan esteetön, eikä sitä saanut vaihdettua, mutta yhden yön selvisin niissä kohtuullisesti. En osaa sanoa, miten voi täysin välttää tällaiset henkilökunnan tiedonvaihdon puutteesta ja hotellien ylibuukkauksista johtuvat yllätykset. Tein tietysti virheistä valitukset ja sain hyvitystä, mutta ei se muutu vessaksi johon mahtuu. Esteettömän huoneen varaamisestakin tarvitaan lainsäädäntöä. Oli myös ihania hotelliyllätyksiä, esimerkiksi Lyypekin hotellin valtava huone ja Kielin hotellihuoneesta avautuvat hienot maisemat.
Varmaan mieluisinta matkallani oli istua junassa. En kyllästynyt siihen edes niinä päivinä, joina matkustin viisi tai kuusi tuntia. Katselin maisemia, luin ja kirjoitin, chattailin parin ystävän kanssa, söin eväitäni, välillä nukuin. Kaupungeissa yleensä vain kuljeskelin ja katselin ympärilleni. Menin sisälle, jos löytyi kirkko, näyttely tai museo. Yksin matkustamisen suuri etu oli, ettei kukaan sanonut, että kirkot saavat jo riittää. Minun mielestäni kirkkoja ei voi olla liikaa, olenhan arkkitehtuurista kiinnostunut teologi. Päivät kuluivat lopulta turhankin nopeasti, en ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea kiinnostavaa. Yllätin itseni menemällä saksankieliseen stand up -iltaan Hampurissa. Saksantaitoni eivät tietenkään riittäneet kaikkien vitsien ymmärtämiseen, mutta oli hauskaa olla paikallisten keskuudessa, aistia iloinen tunnelma ja saada itsekin hyvä mieli. Uskon, että tämä oli saksanoppimismielessäkin parempi ratkaisu kuin television katselu hotellihuoneessa.
Toivottavasti pääsen mahdollisimman pian uudelle reilille, pidemmälle rakkaaseen Eurooppaan. Nyt osaan jo tärkeimmät: kannattaa pakata kevyesti, olla valmis yllätyksiin, vaatia tarvittaessa ja ennen kaikkea nauttia.
1 Comment
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
1.8.2022 at 10:09Tuollainen kuukauden kuukauden interrail-passi voisikin olla aika kiva idea. Itselläni ei siitä vielä ole kokemusta, mutta pitää ilman muuta laittaa harkintaan esim. ensi kesää silmällä pitäen.