Esteetön unelmaristeily Karibialla osa 5: Tilanteet Jamaicalla & laivan sairaala

”In Jamaica there are no problems, only situations”, Jamaicalla ei ole ongelmia, ainoastaan tilanteita. Näin aloitti oppaamme kolme ja puolituntisen opastetun ”Easy Falmouth and Montego Bay” -kierroksemme. Minua nauratti. Ajattelin tämän maan sopivan elämän filosofiaani. Kuulimme tuon lausahduksen monta kertaa kierroksen aikana. Kierroksen päätteeksi en kuitenkaan enää nauranut, ainoastaan irvistin. Tervetuloa mukaan Jamaicalle, retkelle naurusta kipuun!

Eilinen Labadee-päivä vähän jo totutti siihen, että aamulla kannelle mennessä kokee yllätyksen. Silti vähän hihkuin. Taivas oli pilvessä, mutta ilma oli erittäin kuuma. Se täällä on parasta. Varasimme edellisenä päivänä laivan retkipisteeltä esteettömän Easy Falmouth and Montego Bay -retken, jotta näkisimme paikkoja vähän laajemminkin. Laiva oli Falmouthissa vasta klo 11.00 ja retki alkoi 11.30, joten aamulla jäi aikaa nauttia rauhassa aamiaista. Laivasta poistuttiin taas kannelta 2, suoraan ramppia pitkin laiturille, ihan yhtä helposti kuin Labadeessakin. Heti satamassa meitä odotti ostosalue, selkeästi risteilyvieraille rakennettu. Kävelimme sen läpi retkibussien lähtöpaikalle. Erilaisia matkamuistoja myyviä liikkeitä oli paljon ja päätimme tutustua niihin retken jälkeen.

Pieneen asiallisella hissillä varustettuun tila-autoomme tuli meidän ja kuskimme Juniorin lisäksi yksi sähköpyörätuolilla liikkuva nainen Chicagosta sekä paikallinen oppaamme. Nuori nainen, joka oli niin erikoislaatuinen, ettemme kolmen tunnin aikana pystyneet sanomaan ärsyttääkö vai ihastuttaako hän. Auton ikkunat olivat melko matalalla, joten vähänkin korkeammista pyörätuoleista olisi vaikea nähdä ulos. Auton omat istuimet olivat sen sijaan hyvin matalia. Tuolit kiinnitettiin ja kuski ajoi hyvin. Jamaicalla on vasemmanpuoleinen liikenne, jollaisen seassa olen pyörinyt ennenkin, mutta kesti hetken ennen kuin silmä taas tottui siihen.

Heti sataman ulkopuolella aukenee hyvin paikallinen Falmouthin kaupunki. Pieni retkikatumus iski, sillä tänne hökkelitalojen ja kadulla kulkevien eläinten keskelle olisi ollut kiva tulla pyörimään ja matka olisi ollut käveltävissä. Turvallisuudesta en tosin tiedä. Näytti siltä, että turistit kulkevat ohi autoilla, kuten mekin. Oppaamme kertoi alueen historiasta, nykypäivästä ja paikallisista tavoista. Pääasiassa kiertelimme rikkaiden asuinalueilla ja hienojen hotellien ympäristössä. Tämä on se puoli Jamaicasta, joka meille turisteille halutaan näyttää. Tosin rikkaiden asuinalueella asuvat myös ”deep pockets” eli huumediilerit, siellä juristien, lääkärien ja opettajien seassa. Oppaan käyttämät sanat olivat parhautta. Näimme ”Body repair shopin” eli sairaalan, ”Underground hotellin” eli hautausmaan sekä ”Free hotellin” eli poliisiaseman. Väkisin reitti kulki myös paikallisten keskustojen läpi. Silloin opas hiljeni, mutta me virkistyimme. Juuri tällaista haluaisimme nähdä! Esteettömyyden osalta ehdin nähdä vain sen, että jalkakäytävien reunoja on madallettu. On se jännää, että täälläkin on se ymmärretty tehdä, mutta Suomessa se on edelleen paikoin melko vaikeaa ja monia lautakuntia vaativaa. Kaikki on kovin erilaista ja minulle, tähän mennessä vain Eurooppaa nähneelle, tuli ensi kertaa tunne, että olen jossain kaukana.

Ajelimme noin puolentoista tunnin ajan. Montego Bayssa pysähdyimme Pier 1 -ravintolaan. Retken hintaan kuuluu paikallista herkkua banaanikakkua sekä kuuluisaa Jamaicalaista kahvia tai tavallista teetä. Kaikkea muuta on ostettavissa ja ravintolan yhteydessä on myös pieni myymälä. Ravintolassa on myös invavessa. Paikka oli suosittu pysähdyspaikka, sillä emme suinkaan olleet ainoita retkeläisiä. Aurinko pilkisti pilven läpi juuri kun istuimme merenrantaterassille. Ihanaa! Vietimme ravintolassa noin 45 minuuttia, mikä meni hujauksessa, sillä pitkästä aikaa olimme langattoman netin ääressä.

Jatkoimme matkaa ja pysähdyimme vielä kerran, sillä kanssaretkeilijämme halusi tehdä ostoksia. Haaveilimme paikallisesta, mutta päädyimme turistikauppaan. Ihastuin huppariin, ihastuin magneettiin ja ihastuin paikalliseen rommiin. Mutta en ihastunut niiden hintoihin. Magneetti maksoi 12 dollaria, laivalla sama on kolme dollaria. Ostokset jäivät siis tekemättä. Kaupalta oli matkaa satamaan enää vain noin kymmenen minuutin verran. Lieneekö matkan lyhyys vai silkka unohdus syynä siihen, että kuski ei sitonut pyörätuoleja auton lattiaan kiinni, enkä minäkään tätä mokaa tajunnut. Ennen kuin vasta sitten, kun auto jarrutti, takana oleva sähköpyörätuoli liukui minua päin ja minä vasten edessä olevaa auton istuinta. Oikea jalkani jäi pahasti puristuksiin sähkärini ja auton istuimen väliin. Iso varvas vääntyi pahasti ylös ja oikealle. Kun auto vihdoin saatiin pysähdyksiin, takana ollut tuoli irti minun tuolistani ja jalkani vapauteen, en hetkeen tuntenut oikein mitään. Muutaman minuutin päästä kipu yltyi kuitenkin melkoiseksi ja sai silmät kostumaan. Nyt ei enää naurattanut oppaan höpöttelyt siitä, että tämäkin on vain yksi tilanne, eikä haittaa mitään. Kyllä nimittäin haittasi. Loppumatka meni vahinkoilmoitusta täyttäessä.

Satamaan päästyämme kipu oli jo melkoisen kova ja aloin vahvasti epäillä elämäni ensimmäistä murtumaa. Jalkani olen vääntänyt nimittäin ennenkin, mutta tämä kipu oli erilainen. Suuntasimme kauppoihin katsomatta  kohti laivaa. Laivan sairaala sijaitsee kannella kaksi ja menimme suoraan sinne. Harhailimme hetken henkilökunnan käytävällä ja kuinka ollakaan törmäsimme ensimmäisenä (hyvin komeaan) italialaiseen security officeriin, jonka käsittelyyn tällaiset laivalla tai laivayhtiön retkillä sattuneet onnettomuudet viime kädessä tulevat. Hän saattoi meidät sairaalaan ja kiireellisenä sisään, sillä sairaala oli sillä hetkellä auki vain akuuteille tapauksille. Kivusta huolimatta aloin innostua siitä, että saan kokea tämänkin, mikä on ehkä seikkailijan merkki.

Ensiapuhuone on hyvin vaikuttava. Siellä pystyttäisiin selkeästi hoitamaan monenlaiset tilanteet. Kroatialainen sairaanhoitaja otti minut vastaan, asetti jalkani jäihin ja toi särkylääkettä. Saimme lisää lomakkeita täytettäväksi. Kaikkiin tarvitaan aina myös silminnäkijälausunnot, mistä huomaa, että toimimme Yhdysvaltojen lakien mukaan. Lääkärini oli Kolumbiasta. Hän tutki jalan ja päätti ottaa röntgenkuvat. Hänen väännellessä ulahdin välillä kivusta, mutta kaikki väännöt eivät tuntuneetkaan kovin pahoilta. Sain uutta toivoa, että se ei olisikaan murtunut. Röntgenkuvat pystyttiin ottamaan siinä samassa huoneessa ja pian selvisi, että luita ei onneksi ollut murtunut, mutta jotain mitä lie tukiosia oli repeytynyt ja siksi kipu oli kova. Kävellä tuskin jalalla pystyisin, mutta se ei onneksi ollut nyt ongelma. Särkylääkkeiden ja jääpussiohjeiden kera poistuin hyttiin lepäilemään. Aika Jamaicalla oli siinä.

Myöhemmin illalla tosin ymmärsin, että tällaiset kivut paranevat vahvojen särkylääkkeiden lisäksi parhaiten tanssien Karibian rytmejä. Ja kun vielä illallisella tummiin pukeutunut mies tuli pöytämme luo esittämään kutsun kapteenin pöytään seuraavaksi illaksi, en voinut olla katsomatta varvastani jo jokseenkin ylpeänä. Palataan varpaaseen, sen paranemiskeinoihin ja sen suomiin mahdollisuuksiin sitten seuraavaksi.

Risteily toteutui yhteistyössä Royal Caribbean Internationalin kanssa. Vietin viikon matkustajana kuten kuka tahansa ja kaikki kokemukseni ovat täysin omiani.