Kaupallinen yhteistyö: Naturpolis Rannikolta tuntureille -hanke,
Syöte, Hotelli Iso-Syöte & Syötteen Eräpalvelut
Esteettömyys tarkoittaa minulle sitä, että voin kokea elämyksiä sähköpyörätuolissani, kroppani jatkeessa, istuen. Aina välillä eteen tulee kuitenkin tilanteita, joissa tiettyä elämystä ei pysty toteuttamaan sähköpyörätuolissa istuen ja nämä ovat olleet aina hankalia kohtia. Viimeistään sen jälkeen, kun pari vuotta sitten Espanjassa lensin liitovarjolla vuorelta, päätin jatkossakin rohkeasti kokeilla kaikkea, mikä suinkin vain tuntuu mahdolliselta. Kun sain tilaisuuden lähteä Syötteelle ja Ruka-Kuusamon seudulle kokeilemaan erilaisia talvisia aktiviteetteja ja kertomaan niistä teille, tuo päätökseni ohjasi valintaani. Tiesin, että kaikkia aktiviteetteja ei voi kutsua varsinaisesti esteettömiksi, mutta halusin kokeilla, voisivatko ne kuitenkin olla mahdollisia itseni kaltaiselle vaikeavammaiselle henkilölle. Syötteellä matkahaavelistaltani vedettiin toteutuneina yli koiravaljakkosafari ja moottorikelkkasafari.
Koiravaljakkosafari
Koirien haukku kuuluu heti, kun automme ovi aukeaa Syötteen Eräpalveluiden pihassa. On ensimmäinen kokonainen päivä Syötteellä. Yksi alusta asti talvisella matkahaavelistallani olleista aktiviteeteista on koiravaljakkosafari, joka nyt on jo hyvin lähellä. Olen ollut koirien kyydissä kerran aiemmin, silloin Lahden seudulla ja järkyttävän kovassa pakkasessa, jolloin kierroskin jäi lyhyeksi. Meitä on vastassa koirien emäntä Johanna. Koirat haukkuvat, koska ne haluaisivat jo päästä hommiin. Ne rakastavat juoksemista ja valjastettu kelkka on lupaus siitä, että kohta mennään. Tarkoitus on, että minä pääsen istumaan kelkkaan, jota Johanna lähtee ajamaan. Avustajani Krista ja Sophie taas lähtevät toisella kelkalla, vuorotellen ajaen ja kyydissä istuen. Kumpikaan ei ole ollut huskysafarilla aiemmin, joten ensin kuivaharjoitellaan ja käydään läpi kelkan ohjaaminen. Kelkassa istuvan tehtävä on lähinnä pitää kädet kelkan sisäpuolella ja nauttia vauhdista ja näkymistä, ajaja pitää huolen siitä, että kyyti on turvallista niin ihmisille kuin koirillekin. Siirrymme koiratarhojen luo. Lumi on kovaksi tampattua, joten pääsen sähköpyörätuolilla liikkumaan pihassa yllättävän hyvin.
Tämänkaltaisissa aktiviteeteissa minua on aina epäilyttänyt kaksi asiaa: 1) Miten minut saa nostettua sähköpyörätuolistani kelkkaan/rekeen tms. etenkin talvivaatteissani ilman, että se sattuisi, olisi noloa tai vaatteet putoaisivat. 2) Miten voin istua muualla kuin sähköpyörätuolissani, kun lihasvoimani on olematonta ja sen myötä vartalonhallintani ja päänkannatukseni ovat käytännössä nolla. Ensimmäiseen kohtaan pelastuksen on tuonut easyTravelseat, jonka laitoimme alleni jo hotellilla, ja jonka avulla kaksi ihmistä saa nostettua minut helposti. Nyt mukanani on kaksi avustajaa, mutta sen avulla myös sellaiset ihmiset pystyisivät olla avuksi, joilla ei ole nostokokemusta. Toinen kohta mietitytti kuitenkin tälläkin reissulla lähes jokaisessa aktiviteetissa. Päätin kuitenkin joka kerta ainakin kokeilla. Edellisessä huskysafarikokemuksessani istuin avustajani sylissä, mutta tämä kelkka olisi ollut pieni kahdelle aikuiselle. Porontaljojen päällä on pehmeä istua ja sivuttaissuunnassa laidat antavat tukea. Edessämme on kuuden kilometrin mittainen reitti, jossa ei ole jyrkkiä mäkiä tai käännöksiä ja alusta asti tuntuu siltä, että sivuille päin en pääsisi valumaan. Kelkan selkäosa ei ulotu niin ylös, että saisin päälleni kunnon tuen. Olen kuitenkin ottanut kotoani mukaan kaikenlaisia tavaroita, jotka kulkevat kätevästi autossa. Kokeilemme muutamaa tyynyä, mutta tähän tilanteeseen paras ratkaisu on puhallettava niskatyynyni. Myös lisäpeitot meillä on omasta takaa. Turvavyökin minulla olisi, mutta olen tukevassa takakenossa, eikä tunnu siltä, että pääsisin kaatumaan eteenpäin. Tuntuu hyvältä, että saamme rauhassa matchailla ja tunnustella asentoani, vaikka koirat himoitsevatkin jo matkaan.
Sitten me mennään! Ensimmäinen nykäys vähän heilauttaa päätäni liikaa vasemmalle, mutta takanani seisova, valjakkoa ajava Johanna saa sitä pikkuisen vedettyä takaisin. Sen jälkeen kyyti on tasaista ja alan rentoutua. Kertaakaan ei tunnu, että olisin vaarassa pudota tai asento olisi epämiellyttävä. Koirat juoksevat edessäni (ja usein kakkaavat samalla) ja ympärillä avautuu juuri se ihana talvimaisema, jonka halusinkin nähdä. Koirat vievät keskelle metsää ja autiota rauhaa. Kristan ja Sophien valjakko kulkee edellämme ja heidän edessään tilan isäntä menee moottorikelkalla ja varmistaa, että kaikki sujuu. Me kuljemme pikkuisen hitaammin ja Johanna pitää hyvin huolen koirien tasaisesta liikkeestä. En pysty ottamaan kuvia kyydissä istuessani, vaan keskityn pitämään kädet peiton alla, joten nämä kuvat ovat avustajieni valjakosta. Tismalleen saman näyn kuitenkin jaamme, vaikka koirien takapuolet ovatkin vähän erilaisia. Kuuden kilometrin kierros kestää noin puoli tuntia. Puolivälissä pysähdymme, Krista ja Sophie vaihtavat ajajaa ja pääni asentoa saa hieman korjattua. Jalka alkaa puutua, mutta se ei haittaa pätkääkään. Ihan älyttömän hieno kokemus!
Kierroksen jälkeen jäämme vielä juttelemaan koirista ja rapsuttelemaan niitä. Tilalla on yli 90 koiraa, mutta Johanna kertoo tuntevansa hyvin niistä jokaisen ja muistavansa jokaisen nimen. Rakkaus koiriin ja tähän elämäntapaan huokuu hänestä vahvasti. Koirien lisäksi paikassa lumoaakin sellainen ihana rentous, välittäminen ja asiakkaan kohtaaminen. Koirat eivät enää hauku innoissaan, vaan loikoilevat tyytyväisinä. Sähköpyörätuolini aiheuttaa osassa epäilyksiä, mutta osa tulee mielenkiinnolla haistelemaan. Pihan laavulle pääsee pyörätuolilla, mutta siellä on nyt toinen ryhmä, joten pysymme näin korona-aikana etäämmällä ja Johanna tuo meille pullat ja kuumaa kaakaota koirien luo. Pulla kiinnostaisi koiriakin, mutta he saavat omat herkkunsa illemmalla. Koiratarhalla voi vierailla, vaikka ei huskysafarille menisikään ja jo vierailu itsessään on kiva kokemus. Viihdymme kaikkiaan noin kaksi tuntia ennen kuin on aika suunnata takaisin vajaan 10 kilometrin päässä sijaitsevalle hotellillemme ja alkaa valmistautua seuraavaan aktiviteettiin.
Moottorikelkkasafari
Olin saanut ennakkoon valokuvan moottorikelkan perässä vedettävästä reestä ja tiedustelun, olisiko minun mahdollista istua siinä. Näin heti, että yksin en missään nimessä pysyisi, mutta avustajani mahtuisi istumaan viereeni, joten vastaukseni oli jälleen kerran, että kokeilen mielelläni. Moottorikelkkasafari ei ollut talvisella matkaunelmalistallani, sillä en ajatellut sen olevan mahdollista. Onneksi se ohjelman suunnittelijan puolesta sinne kuitenkin laitettiin. Tunturihotelli Iso-Syötteestä olenkin jo kirjoittanut. Hotelli järjestää erilaisia aktiviteetteja ja muun muassa koiravaljakkosafarin voi ostaa heidän kauttaan. He huolehtivat meidänkin kohdallamme, että löysimme koirien luo. Yksi aktiviteeteista on moottorikelkkasafari, joka voidaan toteuttaa itse moottorikelkkaa ajaen tai reessä oppaan vetämän moottorikelkan perässä istuen.
Retki alkaa hotellilta, joten meidän ei tarvitse siirtyä minnekään, mikä on kätevää. Minut nostetaan rekeen ja sähköpyörätuolini pääsee retken ajaksi sisälle lämpimään ja turvaan. Alkaa jälleen tukevimman asennon etsintä. Päähän saamme kypärät, mikä vaikeuttaa entisestään pääni kannatusta. Tasapainoa ei ensin meinaa löytyä millään, mutta onneksi autostamme löytyy taas välineistöä. Nyt ratkaisuksi sopii parhaiten manuaalipyörätuolini irrotettava selkänoja, jossa on myös niskatuki. Sen saa työnnettyä selkäni ja reen selkäosan väliin. Myös turvavyön saa kiinnitettyä rekeen ja siitä on nyt hyötyä. Paikallaan olevassa reessä pysyn yksin, mutta tiedän, että kaatuisin heti liikkeessä. Avustajani tulee kuitenkin tiukasti viereeni oikealle puolelleni, jonne helpommin valun. Toinen avustajistani saa alleen oman moottorikelkan, mutta myös reessä olisi tilaa. Liikumme ensin pihassa ja varmistamme, että pysyn kyydissä.
Ja sitten vaan mennään! Kapeille metsäpoluille, jyrkästi alas tunturia, välillä ylämäkiin, pomppuihinkin! Heilun ja huojun, mutta hihkun. Krista pitää kypärästäni kiinni, jotta pääni ei pomppisi ihan niin paljon. Oppaamme vilkuilee välillä taakseen, hidastaa ja varmistaa, että meillä on kaikki hyvin. Voimme myös pysähtyä heti, jos tarve tulee. Ajamme varmaan moottorikelkan mittakaavassa hitaasti, mutta minulle tämä on jotain niin uutta ja ihmeellistä, että olen ihan vauhdin hurmassa. En ikinä pääsisi sellaisiin maastoihin pyörätuolilla. Tuntuu kuin olisi huvipuistossa. En tiedä kauan olemme ajaneet, ajantaju on ihanalla tavalla hämärtynyt, kun pysähdymme laakealle alueelle ja sytytämme nuotion. Hollantilainen oppaamme kertoilee englanniksi tarinoita ja laittaa nokipannuihin vedet lämpiämään. Suomen kielikin häneltä kyllä sen verran taittuu, että retkelle voisi hyvin osallistua, vaikka ei englantia puhuisikaan. Olemme keskellä umpihankea, kävelijöiden kengät uppoavat lumeen. Minä pysyn reessä, mutta se on tarpeeksi lähellä nuotiota, että tuntuu kuin olisin nuotion äärellä. Peittojen alla ei ole tullut kovin kylmä. Nokipannukahvit ja -mehut maistuvat aivan erityisen hyvältä siellä luonnossa keskellä ei mitään.
Tauon jälkeen oppaamme kysyy haluammeko mennä takaisin samaa reittiä vai vielä paljon pomppuisempaa reittiä. Ottaen huomioni edellisen heilumiseni ja huojumiseni valitsemme saman reitin, joka tarjosi niin vaihtelevaa maisemaa, että sen voi nähdä toistamiseen. Sophie vaihtuu viereeni ja Krista moottorikelkan selkään. Alkaa lumipyry ja vedämme kypärän visiireitä alemmas. Jotenkin hienoa kokea myös tämä. Kasvoilleni jämähtää kestovirne, vedet valuvat välillä silmistä ja lumipyry tunkeutuu kypärän sisään. Pysähdymme välillä korjaamaan asentoani ennen kuin tunturia pitkin ylösnoustessamme kiihdytämme vauhtia, jotta kelkka jaksaa nousta. Olen koko illan ihanissa adrenaliinihuuruissa ja vaikka kroppani on täysin poikki, jaksan vielä pulahtaa Hotelli Iso-Syötteen altaaseen. Tällaiset kokemukset ovat kropalleni kovia ja paikat ovat jumissa seuraavana päivänä, mutta se ei haittaa.
Jälkifiiliksiä
Jälkeenpäin annoin Syötteen yrityksille vinkkejä siitä, miten aktiviteetteja voisi kehittää entistä useammalle sopiviksi. Esimerkiksi kelkassa tai reessä olevalla tukevalla istuimella ja vöillä asentoa saisi tuettua merkittävästi. Malikkeellakin vuokralla oleva Stabilo-asentotyyny voisi sopia osalle lisätuen antajaksi. Kuitenkin myös itse soveltamalla, omilla välineillä ja yritysten hyvällä asenteella perusaktiviteetit ovat usein muokattavissa myös eri tavoin vammaisille henkilöille.
Syötteellä voi harrastaa myös kelkkalaskettelua Pikku-Syötteellä ja nauttia Syötteen kansallispuistossa pyörätuolilla kuljettavista luontoreiteistä, joilla vierailin syysreissullani muutama vuosi sitten. Kaikenkaikkiaan alue on ihana ja sijainniltaan Oulun ja Kuusamon välissä hyvä valinta monesta suunnasta tulevalle. Onneksi olin ja kokeilin!
No Comments