Kolmenkymmenen vuoden matka

Täytän tänään kolmekymmentä! Ei kolmenkympin kriisiä ja olo kaikin puolin hyvä. Viimeksi pyöreitä täyttäessäni ajattelin, että se kaksikymmentä olisi paras ja tämä seuraava rajapyykki jo ahdistava. Pah. Kriisit on kriiseilty ja upeat jutut tuntuvat sen kuin vaan lisääntyvän.  Tämän suuren päivän kunniaksi ajattelin paneutua kolmekymmentävuotiseen historiaani matkailijana kera vanhoista albumeista löytyneiden mainioiden kuvien.

Matkustamiseen on aina liittynyt isoja asioita. Kuten se, että laivaan jätetään tuttipullo, eikä se enää koskaan palaa. Ensimmäinen ulkomaille suuntautunut matkani toteutui hieman ennen 2-vuotissynttäreitäni, kun lähdin äitini ja tätini kanssa Kreetalle. En luonnollisestikaan muista tuosta matkasta mitään, mutta kuvista päätellen seutu ei ollut vielä kovin turistien täyttämää, rannalla oli lampaita, itkin kreikkalaisten miesten ihailulle ja otin aurinkoa yhtä antaumuksella kuin nykyäänkin.

Kreetalla 1986

Tuon ensimmäisen matkan jälkeen teimme perheeni kanssa muutaman vuoden ajan aina reissun vuodessa. Mallorcalla keskityttiin kuvien perusteella uimiseen ja kolikolla toimiviin keinuviin autoihin tai vastaaviin. Niistä on tosin selkeästi hyvä matka koostunut aina. Gran Canarialle Puerto Ricoon menevä lentomme oli myöhässä ja jouduimme odottamaan pitkään lentokentällä. Se oli selkeästi liikaa 4-vuotiaalle ja kun lento lopulta yön kynnyksellä oli valmis lähtöön, huusin kurkku suorana ”peruutetaan matka, PERUUTETAAN!” ja yritin anovasti tarttua jokaiseen lähellä liikkuneeseen lentoemäntään. Säälin suuresti hävenneitä sisaruksiani. Tuon perumisen anominen jäi kuitenkin sitten siihen. Kreikan Loutrakissa viisivuotiaana osasin jo arvostaa upeita auringonlaskuja, joita muistelin vielä vuosia matkan jälkeenkin. Ekalla luokalla ollessani jätimme miehet kotiin ja lähdimme viikoksi äitini ja siskoni kanssa naisten lomalle Lanzarotelle.

Gran Canarian Puerto Ricossa 1988

Lanzarotella 1991

Matkalla Kreikkaan 1990

Tuon vuoden 1991 Lanzaroten reissun jälkeen menikin yli kymmenen vuotta ennen kuin nousin seuraavan kerran lentokoneeseen. Leikin lentokoneessa olemista kyllä usein (istuin rappusilla tarpeeksi korkealla monta tuntia, parasta jos siinä sai syödäkin), varailin kuvitteellisia matkoja Hassen matkojen kuvastosta ja kehitin lentoemäntäidentiteettini eli Sanna Kleinin (se kuulosti ulkomaalaiselta). Kävimme kyllä usein risteilyillä ja reissasimme jonkin verran kotimaassa. Vuoden verran meillä oli käytössä matkailuauto, jolla kävimme muun muassa Tanskan Hjorringissä DanaCup -jalkapalloturnauksessa minun ollessa noin 12-vuotias. Jokaisesta reissusta, pienestä tai suuremmasta, otin aina ilon täysillä irti.

Tanskassa 1997

Tanskassa 1997

(Tuon pyörätuolin pyörät eivät muuten tuon reissun jälkeen hetkeen pyörineet. Kannattaa huuhdella se suolavesi heti aika hyvin pois…) Yksi iso käänne nykyelämäni kannalta tapahtui vuonna 2001. Olin edellisenä kesänä ollut Punaisen Ristin järjestämällä nuorten kontaktileirillä, jossa oli sekä eri tavoin vammaisia että vammattomia nuoria useista eri maista ja saanut paljon uusia ystäviä, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä edelleen. Kesällä 2001, ollessani 16-vuotias, sain tilaisuuden lähteä mukaan Punaisen Ristin kontaktimatkalle. Menimme bussilla Ruotsin halki Tanskaan ja sieltä edelleen Hollantiin. Yhden päivän vietimme Luxemburgissa. Pitkillä bussimatkoilla monet nukkuivat, mutta minä en malttanut. Katselin bussin ikkunan ohi vilistävää maisemaa ja ajattelin vain, kuinka onnekas olen. ”Tää on niin siistii, että on vaikea kuvata. Voisin jatkaa tätä aina.”, kirjoitin matkapäiväkirjaani.

Vuoden päästä tästä, kesällä 2002, Punainen Risti sai minut jälleen matkaan. Edessäni oli ensimmäinen lentomatkani sähkärin kanssa ja kansainvälinen leiri Luxemburgissa. Lentoa vaihdettiin Frankfurtissa ja jossain siinä matkalla sähkäri oli hajonnut. Ei sillä, että olisin osannut sitä mitenkään suojatakaan. Moottoreiden vapautusvipua oli väännetty väkisin ja se oli hajonnut, eikä tuoli kulkenut enää mihinkään. Se lähti kuitenkin huoltoon ties minne ja minä sain pariksi päiväksi käyttööni hyyyyvin hitaasti kulkeva varasähkärin. Muutaman päivän päästä oma sähkärini palasi ja jälleennäkemisen riemu oli suuri. Uskon kokemuksen vahvistaneen meitä molempia, sillä tämän jälkeen lensimme yhdessä onnistuneesti monen monta kertaa. Tai no, itseasiassa paluumatkalla se oli ottanut osumaa oikein kunnolla ja romahti täysin kasaan heti Helsinki-Vantaalla. Paluumatkalla annetaan onneksi aina paljon enemmän anteeksi.

Lähdössä pitkästä aikaa lentoon 2002

Punaisen Ristin matkoilla olin myös 2002 syksyllä Liettuassa, 2003 Latviassa ja 2004 Tsekissä. Näillä matkoilla opin seikkailun, hyvän organisoinnin, pärjäämisen ja yhteishengen. Tsekissä olin vuonna 2004 itseasiassa toisenkin kerran. Silloin kyseessä oli Nuorisoyhteistyö Seitin nuorisovaihto, joka vei minut myös Islantiin toukokuussa 2005. Ryhmässä matkustaminen oli turvallinen vaihtoehto matkojeni alkutaipaleella. Matkat tarjosivat kerralla paljon kokemuksia, opettivat paljon ja synnyttivät minuun lähtemisen halun.

Prahassa 2004

Matkalla Rhodokselta 2004

Keväällä 2004 olin ensimmäisen kerran yksin ulkomailla avustajan kanssa. Silloin kohteena oli Rhodos. Siitä se sitten lähti. Aloimme matkustella rakkaan ystäväni kanssa vähintään vuosittain ulkomailla ja hyvin paljon useammin kotimaassa. 2005 seikkailimme Italiassa, 2006 Gran Canarialla, 2007 Lontoossa, 2008 Kyproksella ja Portugalissa, 2009 Ranskassa, 2010 Ranskassa, Italiassa, Lontoossa…Enää ei kerta vuodessa riittänytkään ja sillä tiellä olen nyt. Suomen juniin liittyy paljon muistoja, sillä juna vei usein Ouluun, johon oli syy mennä ja jonne junamatka kesti aina monta hauskaa ja syvällistä tuntia.

Junamatkailua 2007

En tiedä mitä seuraavat kolmekymmentä vuotta tuo tullessaan ja hyvä niin. Uskon kuitenkin, että luvassa on kaikkea tätä ja vielä vähän enemmän. Liike pysyy niin kauan kuin suinkin pystyn ja uskon, että pystyn vielä kauan. Nautitaan kaikki päivästä ja meikäläinen lisäksi vielä tästä kakkujen täyttämästä viikosta!