Korona-ajatuksia osa 2

Yksikään juttu ei ole koskaan syntynyt Palmuasemalle väkisin vääntämällä ja parhaalta on tuntunut aina kirjoittaa niistä ajatuksista ja kokemuksista, jotka ovat tuoreimpina mielessä. Siksi haluan jakaa teille myös viime päivien ajatusmyrskyäni. Poikkeustilassa myös blogit taipukoot alkuperäisaihettaan laajempaan. Varsinkin, kun uskon, että ajatusmyrsky on monen muunkin päässä.

Reilu viikko sitten kirjoitin korona-ajatusten ensimmäisen osan. Silloin surin menettämiäni Gran Canarian hotellirahoja, joita ei vakuutusyhtiö korvannut. Onneksi juuri ennen aiottua lähtöämme hotelliketju muutti tämän maailmanlaajuisen tilanteen johdosta peruutus- ja muutosehtojaan ja sain vaihdettua hotellin marraskuulle. Kaikki siis sen osalta hyvin ja Puerto de Mogan odottaa meitä toivottavasti marraskuussa. Tänään piti olla viimeinen iltamme Kanarian auringon alla. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta. Päässä ei ole enää huoli peruuntuneesta lomasta, vaan valtava määrä ajatusmyrskyjä, jotka vuorottelevat välillä erittäinkin sekavassa järjestyksessä. Niiden kanssa on kuitenkin selvinnyt jo reilusti yli viikon ja aion selvitä jatkossakin. Tällaista kaikkea minä olen miettinyt, mitäs sinä?

Roolimyrsky

Tämä tilanne teki minusta yhtäkkiä ensisijaisesti riskiryhmäläisen. Yhden heistä, joita yhdessä suojelemme. Se leima toi hetkeksi voimakkaan rooliristiriidan. Tuntui yhtäkkiä kovin haavoittuvalta, potilaalta, uhrilta. Yhtäkkiä henkeni on uhattu ja pääasiallinen tehtävä on suojella sitä. En minä ole sellainen! Minä olen vaikuttaja, auttaja, aktiivinen tekijä! Aivan erityisen myrskyn aiheutti viime viikolla Kelan päätös tuosta noin vaan ilmoittaa, että kaikki terapiat keskeytetään toukokuun loppuun saakka. Itselleni kaksi kertaa viikossa toteutuva fysioterapia on erittäin tärkeää. Muutaman viikon esimerkiksi matkojen ajan pärjään hyvin ilman, varsinkin jos pääsen uimaan, mutta kaksi ja puoli kuukautta tuntui kohtuuttomalta. Eikö sillä ole mitään väliä, pystynkö enää hoitamaan muita roolejani? Tekemään töitä, elämään, kohtaamaan mahdollisen koronatartunnan mahdollisimman hyvässä kunnossa ja jatkamaan arkea taas, kun tämä on ohi?

Tämä roolimyrsky onneksi helpotti aika pian. Sisäistin sen, etten vain minä tässä mikään uhri ole, me kaikki olemme. Meiltä kaikilta on viety vapaus tehdä mitä haluamme ja meidän kaikkien on siihen taivuttava kaikin mahdollisin keinoin, jotta me selviäisimme tästä mahdollisimman hyvin. Me kaikki, riskiryhmäläisetkin, olemme kuitenkin edelleen kaikkea sitä mitä olimme vielä kaksi viikkoa sitten. Moni meistä riskiryhmään kuuluvistakin on niissä kriittisissä töissä, joiden vuoksi he eivät voi linnoittautua kotiin. Olen myös alkanut ajatella, että vaikka THL on määrittänyt riskiryhmiin kuuluvat, me olemme riskissä ihan kaikki. Ahdistavat uutiset monesta muusta maasta osoittavat nimittäin, että taudin vaikea muoto voi iskeä heihin, joihin ei ajattelisi sen iskevän. Siksi(kin) tämä koskettaa meitä kaikkia. Kela lievensi onneksi kovan painostuksen myötä ohjeita ja suosittaa kuntoutusten keskeyttämistä ja siirtämistä etäkuntoutukseksi kaikille, joille se on mahdollista, mutta myös läsnäkuntoutus on mahdollista asiakkaan ja terapeutin yhteisellä sopimuksella ja riskit huomioiden.

Pelkomyrsky

Tämä tilanne on herättänyt paljon pelkoa. Kuvat Italian ruumiita kuljettavista lava-autoista, kaikki epätietoisuus ja vahva tietoisuus omasta riskiryhmään kuulumisesta on tuonut välillä yön pimeinä tunteina mieleen vaikka ja mitä. Mitä, jos sairastuessani sairaalassa ei ole kapasiteettia hoitaa kaikkia ja vaikean vammani vuoksi minut rajataan joukkoon, jota ei pystytä hoitamaan? En minä tähän halua kuolla! En halua olla vain yksi numero, tulla uutisoiduksi ”niin ja niin monentena kuolleena, joka muuten kuului riskiryhmään”. En halua, että yksikään saa ajatella, että ”ai no sitten se oli odotettavissa.”

Pelkoa tarvitaan, jotta otamme tilanteen tosissamme. Me tarvitsemme niitä ahdistavia, konkreettisia kuvia, jotta emme ajattelisi olevamme muita maita parempia. Pelko ei kuitenkaan saa lamauttaa tai jäädä päällimmäiseksi tunteeksi. Pelkomyrskyä on itselläni helpottanut ajatus siitä, että vaikka sairastuisinkin, voin yhtälailla saada viruksen lievän muodon. Sairastumiseni ei automaattisesti tarkoita tehohoitoa, vaikka todennäköisyys siihen onkin suurempi kuin perusterveellä. En yritä vain kaikin keinoin suojautua tartunnalta, vaan myös varautua ajatuksissani siihen, että sairastun. Ajattelen, että saatan sairastaa koronaa parhaillaan täysin oireettomana. Tai ehkä olen ollut koko ajan oireeton ja parantunut. En voi tietää ja siksi en halua tuhlata energiaa pelkäämiseen. Koska saatan tietämättäni kantaa virusta koko ajan, en suojele vain itseäni, vaan myös kaikkia muita välttämällä kontakteja.

Kysymysmyrsky

Niin, se fyysisten kontaktien välttäminen. Kuinka houkuttelevaa olisi käpertyä johonkin yksinäiseen luolaan ja suojata itsensä pysymällä siellä niin kauan, että uhka olisi ohi. Osa riskiryhmään kuuluvista ehkä tekeekin niin. Monet, joilla henkilökohtainen avustaja on apuna lähinnä vapaa-ajan menoissa, ovat lomauttaneet avustajan. Osalla on ehkä kotona puoliso tai vanhempi, joka voi tarjota tarvittavan avun. Sitten olemme kuitenkin me, jotka välttämättä tarvitsemme henkilökohtaisia avustajia ympäri vuorokauden myös poikkeustilanteen aikana. En poistu kotoani muuta kuin ulkoilemaan, työskentelen etänä ja olen yhteydessä ystäviini vain etänä. Silti kotonani käy väistämättä 5-6 henkilöä, sillä tarvitsen henkilökohtaisia avustajiani entiseen tapaan. Osa heistä joutuu kulkemaan töihin julkisilla ja kaikilla heillä on luonnollisesti myös omat lähikontaktinsa, vaikka kaikki avustajani ovatkin muokanneet elämänsä valtiojohdon ohjeistusten mukaiseksi ja vähentäneet kaikki menonsa minimiin. Mitä jos joku heistä sairastuu koronavirukseen, tuleeko se väistämättä minullekin? Mitä, jos minä sairastun tai joudun karanteeniin? Oman kuntani vammaispalvelu on esimerkiksi ohjeistanut, että tällaisessa tilanteessa avustaja ei voi tulla töihin. Näinhän se loogisesti ja tartuntaketjujen kannalta menisikin, mutta sille ei ole mallia, mitä minulle sitten tapahtuisi. En voi myöskään sairastuessani tietää, onko minulla korona ja avustajat ovat normaalisti töissä kaikissa muissa sairastumistapauksissani. Avustajien suojavarusteet olisivat erittäin tärkeitä tällaisten tilanteiden varalle, mutta niitä ei tämän hetkisen tiedon mukaan ole. Edit 24.3.: Sain kuntani vammaispalvelusta tiedon, että minun kaltaisille välttämättä apua tarvitseville ollaan laatimassa erillistä ohjeistusta, jossa avustajat voivat tulla minun sairastaessa töihin, jos suojavarusteet ovat kunnossa. Myös suojavarusteiden saamiseen on tulossa ohjeistusta.

Henkilökohtaisten Avustajien Työnantajien liitto Heta ry on laatinut loistavia ohjeistuksia eri tilanteiden varalle, mutta koska tilanne on kaikille niin ihmeellinen, ei selkeitä vastauksia kaikkiin kysymyksiin ole olemassa, eikä kysymysmyrskystä siksi kovin helposti pääse eroon. Esimerkiksi siitä, kuinka kauan tämä kestää?

Tämä kysymysmyrsky on ollut vaikein hallita. Olen kuitenkin pyrkinyt soveltamaan yleiset ohjeet oman elämäni ohjeiksi ja viestittänyt niistä myös avustajille. Poikkeustilanteesta huolimatta minä olen edelleen oman elämäni paras asiantuntija. Käsienpesua on lisätty merkittävästi ja kaikki osaavat olla ennen työvuoron alkua yhteydessä aiempaa matalammalla kynnyksellä, mikäli oireita ilmenee. Olen myös ollut erittäin iloinen, että henkilökohtaiset avustajat mainittiin erikseen ”yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittisten alojen henkilöstön” -listassa. Sillä sitä he nimenomaan ovat: erittäin tärkeitä, kaiken mahdollistavia ja elämää ylläpitäviä. Yritän muistaa viestittää sitä heille muutenkin, mutta kriisitilanteet sen tuovat erityisen hyvin esiin. Olen saanut mielenrauhaa siitä, että tiedän tekeväni tartuntojen estämiseksi kaiken mitä voin. En voi tietää kuinka kauan tämä kestää, mutta voin alkaa suunnitella lähiviikoille ja -kuukausille kaikkea sellaista, mikä sopii kotielämään. Enempään en pysty, joten tiedän toimivani oikein.

Kiitollisuusmyrsky

Nämä mielen myrskyt tulevat ja menevät välillä täysin irrationaalisesti. Väleihin mahtuu paljon kiitollisuusmyrskyjä. Olen terve. Minulla on ihana koti, jossa olla (kylppäriremontti valmistui juuri sopivasti!). Minulla on läheisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja vertaisia, joiden kanssa pohtia vastauksia kysymysmyrskyihin. Minulla on työ, joka taipuu hyvin etänä tekemiseen, enkä joudu pelkäämään toimeentuloni vuoksi. Järjestämme etälounastunteja ihanien työkavereideni kanssa. Saan apua kaupassakäyntiin, joten minun ei tarvitse mennä sinne itse. Asun lähellä valtavaa lähimetsää, johon voin paeta mielen myrskyjä, ja josta saan ihan älyttömästi iloa. Minulla on hyvä avustajatilanne ja ihana hätäapuäiti. On kevät ja on aurinko. Parvekkeellani on aurinkopäivinä jo ihan helle.

Haikeusmyrsky ja sekavuusmyrsky

Edellisen kiitollisuusmyrskyn jälkeen sain metsälenkillä suunnattoman haikeuskohtauksen, kun katselin taivaalla lentävää Finnairin lentokonetta. Useiden koneiden laskeutumisreitti kulkee kotini päältä ja näen lentokoneita etenkin iltaisin todella paljon. Nyt jo huomaa, kuinka ne ovat vähentyneet. Koska pääsen seuraavan kerran lentokoneella taivaalle? Millaiseksi maailma tämän kaiken jälkeen palautuu? Onko se sellainen, johon totuimme, onko se erilainen, onko se parempi? Kysymysmyrskystä pääsin taas kiitollisuuteen, että olen saanut viime aikoina nähdä maailmaa niin paljon, että mieli on täynnä lähiaikojen muistoja. Siitä tuli huoli ja ärsytys, ettei se kuitenkaan vielä riitä! Ajattelinko tammikuussa Karibialla hetken aikaa, että olen vähän kyllästynyt reissaamiseen? Mikä helvetin tyhmä ajatus!

Itseäni helpottaneet vinkit (aina kun muistan ne):

Muista olla mediakriittinen, kun luet uutisia. Jokaista uutista ei tarvitse lukea. Jos otsikko jo aiheuttaa pahaa oloa, juttua ei kannata avata. Mieti myös tarkkaan mitä jaat eteenpäin. Facebook tarjoaa uutisia, vaikka päättäisikin viettää päivää ilman koronatarinoita, mutta niitäkään ei ole pakko avata. THL:n sivuilla on ajantasainen tieto ja sen seuraaminen riittää.

Ulkoile!

Tämä tilanne on niin ihmeellinen, että se saa herättää ajatusmyrskyjä. Kotona oleminen saa olla kivaa, mutta se saa myös turhauttaa ja ärsyttää. Saa pelätä, saa olla kysymyksiä, saa olla turhautunut, saa olla iloinen, mutta välinpitämätön ei saa olla. Nyt on nimittäin aika jokaisen olla mukana pelastamassa ihmishenkiä. Tämä sota sopii erinomaisesti myös vaikeasti vammaisille ja jokaiseen toimintakykyyn: Kotona pysyminen riittää.