Jo viime kesänä ihastuin Lucignanoon. Kehän muotoiseen muurien sisällä olevaan keskiaikaiseen kylään, jonne tullaan portin läpi ja jossa kello on pysähtynyt. Perjantaiaamuna kadut ovat hiljaisia. Ruokakaupasta saa raikasta vettä, turistikaupasta kortteja, korukaupasta tuliaisia ja viinikaupasta viinejä. Kaikki muu nautinto tulee silmille. Osa näistä taloista on 1300-luvulta ja loputkin melkoisen vanhoja.
Viime vuonna pysähdyimme ihanaan trattoriaan, jossa nautimme hyvää pastaa näköaloista nauttien. Nyt pysähdyn vain kirjoittamaan kortteja ja kierroksen jälkeen luonnollisesti syömään ihanaa gelatoa. Suorin kylän kiertävä reitti on noin kilometrin mittainen. Muistikuvissa se oli tasaisempi kuin todellisuudessa, enkä osannut varoittaa matkaseuruetta kaikista nousuista ja laskuista. Rappuset sentään pystyy välttämään, niitä on kiva vain valokuvata. Osa jäi nauttimaan kuumasta aamusta suosiolla kahvilaan, mutta suurin osa saa kierroksen tehtyä erilaisten apuvälineiden kanssa. Kylän portin luona olevassa kahvilassa on myös inva-wc.
Jo toista vuotta peräkkäin kohtaan pienen kaupungin kaduilla suomalaisia (muitakin kuin oman seurueemme jäseniä), en muita. Miksi? Miten juuri me suomalaiset olemme löytäneet tämän aarteen? Toukokuun lopussa kapeat kadut ovat täynnä. Silloin vietetään kevään kukkaisjuhlaa ja kylä täyttyy erilaisista kulkueista ja lopulta kukkasodasta. I Girasoli -hotelli, jossa viikkoa vietimme, sijaitsee Lucignanon alueella, noin viiden kilometrin päässä tästä varsinaisesta kylästä. Kylä sijaitsee korkealla, joten jo sinne meneminen on miellyttävää hienojen näköalojen vuoksi. Pari tuntia siellä riittää, siihenkin aikaan mahtuu tarvittaessa useampi jäätelö. Mutta ne pari tuntia kannattaa kokea.
No Comments