Onnellisten Vanuatu

Vanuatu oli minulle aivan vieras vielä vuosi sitten, jolloin etsin sen ensimmäistä kertaa kartasta tätä matkaa suunnitellessa. Se on pikkuruinen saarivaltio täällä Oseaniassa, keskellä Tyyntämerta. Vanuatu koostuu 83:sta saaresta, jotka ovat tuliperäisiä ja suurimmaksi osaksi trooppisen sademetsän peittämiä. Saarista suurin on Espiritu Santo ja seuraavaksi suurin Efate, jossa sijaitsee pääkaupunki Port Vila. Sinne me eilen aamulla saavuimme. Vanuatu luokitellaan kehitysmaaksi, mutta silti joitakin vuosia sitten uutisoitiin maailman onnellisimpien ihmisten asuvan siellä. Päivän perusteella se vaikuttikin siltä.

Fiji-päivien suunnittelemattomuus herätti minut tekemään suunnitelmia tälle päivälle, vähän viime tipassa tosin. Tulimme Port Vilassa laituriin eli laivasta ulospääsy sähköpyörätuolilla oli mahdollista. Satamasta Port Vilan keskustaan oli kuitenkin matkaa noin 4 kilometriä ja tiesin, että tiet ovat huonokuntoisia muun muassa 1,5 vuotta sitten kaupungin lähes kokonaan tuhonneen trooppisen hirmumyrskyn vuoksi, eikä erillisiä jalkakäytäviä olisi. Vanuatulla ei myöskään ole yhtään hissillistä tai rampillista autoa, johon pääsisi sähkärillä. Päätin siis viettää päivän manuaalipyörätuolissa, jolloin tavallisen taksin käyttö olisi mahdollista. Googlailin lähialueen rantahotelleja ja laitoin viestiä muutamaan. Sain samantien vastauksen Paradise Cove Resort -hotellista, joka komeilee TripAdvisorin arvosteluissa sijalla yksi! Ranskalainen omistajapariskunta toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi viettämään päivää heidän pienessä resortissaan, jos vaan söisimme lounasta heidän ravintolassaan. He tosin kertoivat, että alue on haastava pyörätuolille, mutta halusin kerrankin nähdä ykköseksi rankatun paikan, johon en esteellisyyden vuoksi voisi koskaan mennä pidemmäksi aikaa. Myös seitsemän kilometrin matka satamasta tuntui juuri sopivalta, kun aikaa ei ollut paljon. Sain lopulta vastauksen myös ketjuhotellista, johon myös olisimme olleet tervetulleita (ja joka olisi ollut esteettömyyden puolesta valintani), mutta halusimme kokea jotain erilaista.

Satamassa meitä oli vastassa paikallisten markkinat, jossa oli myynnissä paljon Vanuatu-tuotteita, pääasiassa erilaisia matkamuistoja. Vanuatu kaikessa eksoottisuudessaan on kyllä juuri se nimi, jonka moni haluaa avaimenperässään koreilevan, joten kauppa tuntui käyvän, mikä on tietenkin paikallisten kannalta erittäin hyvä asia. Fijiin verrattuna paikalliset eivät olleet ihan niin päällekäyviä, kaikki olivat kohteliaan ystävällisiä ja toisin kuin Fijillä, myyjien joukossa oli nyt paljon enemmän myös naisia. Heti taksialuetta lähestyessämme saimme ympärillemme mieslauman. Siitä olisi itseasiassa pitänyt saada kuva, kun 10 miestä työnsi kumartuneina kasvojaan lähelleni. Olimme varautuneet peittämään epävarmuutemme ja selvittäneet etukäteen mitä olisimme valmiita taksikyydeistä maksamaan. Ensimmäinen tarjous oli 150 Australian dollaria meno-paluu matkasta. Kymmenen käymämme neuvottelun jälkeen hieroimme kuskimme Samin kanssa tarjouksen meno-paluusta 50 Australian dollarilla (noin 35 euroa). Ottaen huomioon, että meitä oli kolme + pyörätuoli, tämä oli lopulta ihan hyvä diili. Samilla oli pieni henkilöauto, jonka etupenkille minut sai ihan hyvin nostettua ja manuaalipyörätuoli mahtui taitettuna takaluukkuun. Hän itse ehdotti, että voimme maksaa koko kyydin vasta paluumatkan päätteeksi, mikä tietenkin toi meille turvan siitä, että hän todella myös tulee hakemaan meidät takaisin. Hän tosin paluumatkalla yritti, että maksaisimme Yhdysvaltojen dollareilla, joita meillä ei kyllä edes ollut, mutta alkuperäinen sopimuksemme Australian dollareista toimi lopulta hyvin ja se on Vanuatulla hyvin käytetty valuutta. Vanuatun pienten kylien tarkastelu taksin avoimesta ikkunasta oli minulle jo itsessään ihan uudenlainen kokemus.

Paradise Cove Resort osoittautui tosiaan melkoisen esteelliseksi. Heti aluksi oli vastassa kivistä ja pienistä laatoista tehty polku, joka johti pienen nurmikaistaleen kautta pehmeälle rantahiekalle, joka on luonnollisesti pyörätuolille aina yhtä haastavaa. Pääsimme kuitenkin asemiimme edessämme  turkoosin kirkas vesi ja takanamme hotellin bungalow-alueen vehreys. Hotellin henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja auttoivat työntämään tuoliani yli vaikeiden kohtien. Ympärillä oli syvää rauhaa. Tänne tullaan vain yhdestä syystä: rauhaa hakemaan. Uimaan mentiin laiturin kautta, joten pieni toiveeni uimaan pääsystä sai siirtyä eteenpäin. Vielä on onneksi neljä viikkoa aikaa päästä mereen. Nautimme muutaman tunnin auringosta rantahiekassa, hyödynsimme ympäristön kauneuden valokuvien ottoon ja söimme mielettömän maistuvan lounaan. Pöytämme oli katettu katoksen alle rantaan ja paikallisesta tuoreesta kalasta valmistettu salaattini kera tuoreessa kookosmaidossa haudutetun riisin ja kylmän mojiton oli taas parasta hetkeen. Ihana päivä ja hyvä valinta viettää se näin.

Mietin kuitenkin taas paljon paratiisin määritelmää. Kuinka suurilta osin kyse on täydellisestä ympäristöstä ja kuinka paljon taas omasta tunteesta? Koin nimittäin taas suurta ahdistusta manuaalipyörätuolini takia. En siis pysty liikuttamaan sitä ollenkaan itsenäisesti vaan olen täysin toisten varassa. Se saa minut yllättävänkin ahdistuneeksi. Se on ehkä verrattavissa siihen, että kävelevä ihminen sidottaisiin aurinkotuoliin. Tilanne on pitkään hyvä, eikä näkökentän täyttävässä näkymässä ole todellakaan mitään valittamista. Ymmärrän myös, että Suomessa juuri nyt se saattaa tuntua parhaalta mahdolliselta ajatukselta, älkää siis ottako tätä ollenkaan valituksena. Hetken päästä iskee kuitenkin halu päästä itse määrittelemään se mitä  näkee, kääntää päätä, tietää mitä tapahtuu selän takana, nähdä juuri se osa ympäristöstä mitä sillä hetkellä haluaa nähdä. Toki saatoin pyytää avustajiani kääntämään minua (mikä on kyllä siellä hiekassa aika vaikeaa), mutta silti se ei ole sama. Paratiisi ja vapaus tuntuvat kuuluvan hyvin tiukasti yhteen, täytyy pohtia sitä vielä lisää kunhan tämän matkan kaikki kokemukset on koettu. Tänään täällä Vanuatun Mystery Islandilla päätin pysyä laivassa, sillä saari on hyvin pieni ja hiekan peittämä ja sinne mennään tender-veneillä. Laitoin kuitenkin toisen avustajani mukaan vedenalaisen videokameran kalaparvien varalta! Huominen päivä Uusi-Kaledoniassa vaikuttaa kuitenkin ennakkoon minun päivältäni: Olen varannut etukäteen satamaan vastaan invataksin, johon hurautan sähkärillä, se kierrättää meitä pitkin pääkaupunki Noumean aluetta ja muutaman tunnin vietämme esteettömän rannan huudeilla. Se kuulostaa juuri siltä miltä syntymäpäivän kuuluukin!