Saavumme lentokenttäjunalla Roomaan Terminin rautatieasemalle ja kävelemme Maijan kanssa Delle Nazioni -hotellillemme. Roomassa on heti jotain tuttua, vaikka en 11 vuoden takaiselta parin päivän visiitiltä kauheasti muistakaan. Jokin voimakas tunne tuolta reissulta tarttuu mukaani kuitenkin heti.
Ilta alkaa hämärtyä kun saavumme Fontana di Trevi -suihkulähteelle aivan hotellimme viereen. 11 vuotta sitten heitin sinne kolikon, sillä sen sanotaan tarkoittavan paluuta Roomaan. Nyt ei kolikoita näy, ilmeisesti se on nykyään kielletty. Miten käy seuraavan paluuni? Porukkaa lähteen ympärillä on paljon, mutta löydämme oman kolomme valokuvia varten. Jatkamme matkaamme kohti Pantheonia ja nälkä ajaa meidät ensimmäiselle hyvältä vaikuttavan ravintolan terassille. Etsimällä olisi voinut löytyä parempaakin, mutta tämä pöytä kapealla kujalla on täydellinen juuri tähän hetkeen. Yhtäkkiä vanha mies edessämme kajauttaa ilmoille oopperat. Mahtava ääni, ihan uskomaton hetki. Hän laulaa muutaman kappaleen samalla kadulla kävellen ja vaikuttaa aidosti kiitolliselta kolikoilta, jotka hänelle tämän jälkeen ojennamme.
Kello on jo kymmenen kun jatkamme matkaa. Kadut alkavat hiljentyä ja Rooma näyttäytyä ihan uudella tavalla. Kävelemme Pantheonille. Sisään ei pääse tähän aikaan, mutta kirkko on vaikuttava ulkoakin päin. Tässä edessä pylväiden varjossa kirjoittelin 11 vuotta sitten onnellisuusvihkoa. Kirjoittelimme tuohon aikaan ystäväni Paulan kanssa aina onnellisuusvihkoon matkoillamme kohtaamiamme yksityiskohtia. Se oli ikään kuin tämän blogin esiaste ja opetti havainnoimaan tärkeitä asioita. Nyt huomaan pysähtyneen hetken. Kun lähdemme kävelemään tunnelmallisia katuja kohti Piazza Navonaa ja sieltä eteenpäin Espanjalaisille portaille, kadut ovat yhtäkkiä tyhjiä. Tähän puoleen Roomasta haluaisin tutustua tarkemminkin. Voisin kuvata näitä katuja tunti toisensa perään ja kerrankin ihmiset (ja heidän minun korkeudella olevat takapuolet) eivät ole tiellä. Mukulakiviä täällä on paljon, mutta ne ovat suhteellisen tasaisia, enkä tämän kaiken keskellä meinaa edes huomata niitä. Piazza Navonan muistan kivempana päivällä, kun se kuhisi tunnelmaa. Espanjalaisille portaille ei pääse, ne on suljettu portilla. Pimeys tuo toki oman tunnelmansa tänne niin kuin Piazza Navonallekin. Tätä taikaa ei haluaisi murtaa, sillä tiedän sen olevan aamulla poissa. Kello lähenee kuitenkin puolta yötä ja silmissä painaa pitkä päivä. Kiitos hotellin mahtavan sijainnin, ehdimme kuitenkin muutamassa tunnissa nähdä valtavasti.
Kellon soidessa ei jaksaisi vielä nousta, mutta edessä oleva aamu odottaa. Juna takaisin lentokentälle lähtee jo yhdeltätoista ja olemme päättäneet kierrellä pari tuntia ennen sitä. Käymme vilkaisemassa Fontana di Treviä vielä aamuvalaistuksessa ja jatkamme sitten Via del Corsolle, joka päättyy Piazza Venezialle. Ensimmäisen kerran vastaan tulee Rooman kaoottisuus. Tämä on liikenteen solmukohta ja se korostuu nyt kun upeaa valkoista Viktor Emanuel II:n muistomerkkiä ympäröivät tietyöt. Yritämme ensin oikealta puolelta, mutta reitti ei ole esteetön. Palaamme takaisin ja yritämme toista puolta onnekkaammin. Ei haittaa, tähän astisten havaintojeni mukaan Rooman kadut ovat menneet esteettömyydessä paljon eteenpäin viimeisten 11 vuoden aikana. Autot tööttäävät ja meteliä on paljon. Myös tiellä kohti Colosseumia on paljon tietöitä, ne rumentavat näköalaa. Hotelliltamme Colosseumille on matkaa Piazza Venezian kautta noin kaksi kilometriä.
Historialliseen keskustaan olisi ihana uppoutua ja ärsyttää, kun on pakko vilkuilla kelloa. Forum Romanum on todella vaikuttava ja yhtäkkiä edessä on taas ihan uusi puoli Roomasta; koko sen historia. Näin äkkivilkaisulta täällä on tehty ratkaisuja, jotta keskelle historiaa pääsee myös pyörätuolilla. Mukulakivien vieressä kulkee juuri sähkärin mentävä tasaisempi polku. Colosseumiakin tyydymme katsomaan vain ulkoa. Työntekijät pitävät huolen, että tiedämme myös sisään olevan esteetön reitti ja vielä jonojen ohi. Ensi kerralla, lupaan. Matkalla rautatieasemalle kuiskailen lupauksia paluustani sinne tänne kaduille ja rakennuksille, sille mukanani olevalle tunteelle. Ensi kerralla olen viisi päivää, vähintään. Jos niin ei käy, muistan kuitenkin nämäkin 16 tuntia tunteina, joilla todella oli merkitys.
No Comments