Lähdin sunnuntaina matkaan vähän ristiriitaisin tuntein. Oli paljon sitä samaa innostusta, jota koen aina pakatessani ja matkaan valmistautuessani. Toisaalta sitten taas haikeutta, sillä tämä Toscanan matka, jota juuri nyt elän, on toistaiseksi viimeinen matka, jonka teen Matka-Agenttien matkanjohtajana. Tähän paikkaan minulla on erityinen suhde, sillä minä tämän Matka-Agenttien valikoimaan alunperin tuotteistin, täällä toimin ensimmäistä kertaa matkanjohtajana ja sen jälkeen olen tuonut tänne jo useamman ryhmän. Matkamme käynnistyi vähän takkuillen, sillä Finnairilla oli ongelmaa löytää osan meistä varauksia ja myös avustuksen kannalta ennakkoon huolella mietityt paikat oli muutettu. Rooman lentokentällä avustuspalvelu oli joidenkin osalta hyvin byrokraattista ja ihmeellistä pompottelua järjestelmästä toiseen ja kesti aika pitkään ennen kuin saimme ryhmän kasaan. Sama lentokenttäavustaja, joka auttaa lentokoneesta matkatavarahihnalle ei esimerkiksi voi auttaa sitä matkalaukkua ja ihmistä siitä aulasta ulos, vaan siihen tarvitaan uudet lomakkeet ja ihmiset, joita täytyy odottaa. Tämä oli arvatenkin monien mielestä hyvin turhauttavaa.



Ja sitten, 20 minuuttia bussissa matkalla Roomasta kohti Toscanaa ja olin valmis antamaan ihan kaiken anteeksi. En ymmärtänyt enää yhtään miksi motivaationi italian kielikurssiani kohtaan jossain kohtaa laski, miksi unohdin suunnitelman oleilla täällä pidemmän aikaa ja mihin unohtui se unelma ihan vaikka muuttaa tänne. Olin valmis unohtamaan koko muun maailman, jos vaan saisin pitää Toscanan. Sellaista tunteiden vuoristorataa tämä on sitten ollutkin. Välillä kiroan tämän maan, jossa englantiani ei ymmärretä (ja samalla itseni, ettei italiani vieläkään suju), eikä aikataulut ikinä pidä ja hetken päästä en taas muista parempaa. Yhdessä hetkessä täällä on mielestäni ihan liian kylmä ja seuraavassa taas täydellisen sopiva. Illat ja yöt täällä kyllä ovatkin hyvin kylmiä, mutta päivät sitten taas aivan täydellisiä. Etenkin tänään, kun pilvet hävisivät kokonaan. Sama ristiriitaisuus on tätä hotellia kohtaan. Välillä olen myös varma, että voisin elää loppuelämäni näillä pastoilla ja sitten taas illan tullen näen unta terveellisestä elämästä. Äsken viinitilalla ajattelin, että Palmuasema voisi loppua ja uusi ”Viinitilan prinsessa” -blogi alkaa. Siinä kuvattaisiin vain elämääni viinitilalla. Nyt juuri se ei ehkä tunnu enää kovin hyvältä idealta.


Älkää huoliko, kaikki tämä on vain pääni sisällä ja asiakkailleni vaikutan toivottavasti kohtuullisen normaalilta. Katselin tänään myös marraskuun lähtöjä palmujen alle, joten aina välillä muistan kyllä vielä muunkin maailman. Palaan tänne alueelle kuitenkin vielä, töihin tai lomalle, en tiedä, mutta ihan liian monta ihanaa kaupunkia on aivan kokonaan näkemättä.
No Comments